Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 1. toukokuu 2019

Luku 005; 01.05.2019; Rohkeus, jonka turvin kaikki on taas mahdollista

Niin he viettävät useita päiviä, piilossa. Siellä lievästi kusenhajuisessa betonikellarissa, josta kukaan ei heitä voisi löytää. Sasulle sellainen sinänsä sopi, mutta sekä Miu että Elvira olivat hyvin turhautuneita tekemättömyyteen. Chiri taas on jatkuvasti varuillaan, vaaroja kuulostellen. Hän tuntuu pelkäävän vähän kaikkia ja kaikkea, mikä on Miun mielestä tylsää ja huolestuttavaa.
”Mennään takaisin ostarille.”
”Ei me voida.”
”Lähdetään ottelemaan villipokémoneja vastaan!”
”Tänään ei pysty.”

 

Tuolla tavalla aika ei kulu.
Miu vihaa tekemättömyyttä yli kaiken, hän haluaisi kirmailla tuolla jossain.
Ja ennen kaikkea – hän tahtoo Amberin biologiselle keskukselle vastauksiensa luokse.

 

Kun yläkerran räyhänhenget ovat poistuneet rakennuksesta, tytöt pokémonystävineen hiippailevat jälleen yläkertaan. Chiri avaa tottuneesti jääkaapin silmäillen sen sisältöä – ilmeisesti räyhääjät ovat käyneet kaupassa. Hän nappaa tottuneesti munapakkauksen, laittaa hellalta levyn lämpiämään ja etsii paistinrasvan. Pjotr-Buneary seikkailee pöydillä etsien hedelmiä, tänään ei löydy omenoita. Appelsiini löytyisi, mutta se on pupun suuhun liian kirpeää.
”Meidän pitäisi lähteä täältä”, Elvira ärähtää tuijottaen ulos keittiön ikkunasta.
Sasu kapuaa tiimitoverinsa vierelle katsoen itsekin ulos. Yhtäkään ihmistä ei näy kadulla, vain ränsistyneet naapurirakennukset ja kaadettu katulamppu. Sää näyttää aurinkoiselta, joskin hitusen tuuliselta.
”Miu aikoo käydä biologisessa keskuksessa. Sen jälkeen me palaamme takaisin kotiin hänen vanhempiensa luokse”, Sasu lausuu monotonisesti katsomattakaan tirppaan.
Elvira naurahtaa ivallisesti – tämä keskusteluhan käytiin jo aiemmin läpi. Ei Miu voi palata sinne, siellä on joku muu hänen tilallaan, eikö niin? Vaikka Starly ei koko konseptia ymmärräkään, se on mielissään, ettei sen tarvitse muuttaa lapsen perheen luokse leikkimään jotakin turhaa lemmikkipokémonia.
”Minun puolestani sinä saat lentää minne lystäät”, Eevee tokaisee viileästi, ”sinä vain villitset Miuta lisää, hänen pitäisi muutenkin alkaa rauhoittua tuon ikäisenä. Ei hän ole enää missään uhmaiässä, jossa itsekäs vaatiminen ja jalanpolkeminen jokaisen vastoinkäymisen kohdalla olisi suotavaa.”
Tämän kuunneltuaan Elvira miettii vain, että Sasu on sangen tylsä ja mauton pieni olento.

 

Chiri kaataa kolmeen kulhoon pokémonnaksuja, varmaankin kaupan halvinta merkkiä. Paljon hän ei laita, koska muuten talon asukkaat voisivat huomata jotakin. Sasun mielestä ruoka Miun kotona Lazulitessa oli paljon parempaa, mutta Eevee ei turhaan nyrpistele nenäänsä. Elvirakin nokkii ruokaansa ihan mielissään, mutta Pjotr norkoilee jatkuvasti pöydän ääreen, josko tytöiltä irtoaisi jotakin parempaa.
”Tämä on hyvää! Kiitos, Chiri!” Miu intoilee mussuttaessaan kaksoisolentonsa tekemää sipulimunakasta.
011 on voidellut molemmille myös leivät, jonka päälle on raaskinut laittaa yhdet ohuet viipaleet juustoa. Mutta heille se riittää.
”Bu, bune!” Pjotr vaatii kerjäysilme naamallaan.
Chirin sydän ei paljon heltiä tälle eleelle, vaan tyttö laskee Bunearyn takaisin ruokakipponsa ääreen. Jos se ei kelpaa, saisi olla tyystin ilman. Miu seurailee tilannetta ensin hiljaa, katsoo Chiriä tarkkaavaisesti ja uskaltaa sitten aloittaa tärkeämmästä aiheesta. Amber Cityn biologisesta keskuksesta. Joka kerta, kun Miu mainitsee paikan nimen, Chirin silmissä synkkenee ja tytön koko olemus muuttuu vaivautuneeksi, ehkä jopa asteen verran vihaiseksi.
”Minähän sanoin sinulle jo”, tyttö aloittaa vakavasti, ”et saa sieltä mitään uutta tietoa. He ehkä ottavat sinut kiinni ja miettivät sitten, kumpi sinusta ja numerosta 015, korvaajastasi, on arvokkaampi. Luoja tietää, mitä ylimääräiselle tehdään!”
Miu nousee ylös, hän on syönyt nyt. Hän ei vieläkään täysin sulata juttua korvaavasta kaksoisolennostaan. Kyllä isi ja äiti huomaisivat, jos heidän luonaan asuisi joku toinen Miu kuin oikea Miu itse… eikö niin?

 

Mutta entä jos eivät huomaisi?
Entä jos meidän Miumme ei ole edes sen vertaa ainutlaatuinen?
Hänet voidaan korvata kokonaan, viimeistä piirtoa myöten.

 

Miu kuulee veden virtaavan, Chiri meni juuri suihkuun. Tyttö ja Eevee vilkaisevat toisiinsa ja nyökkäävät – nyt jos koskaan. Miu tarttuu pöydälle jätettyyn kännykkään, joka kuuluu jollekin talon räyhääjistä, ja painelee siihen isänsä numeron. Äidin numeroa Miu ei muista, mutta isälle, joka on usein myöhään yliopistolla, hän on joutunut soittelemaan usein. Pulssi kiihtyy, kun hän painaa viimeisen numeron ja sitten soittavan luurin kuvaa. Hän nostaa puhelimen korvalleen ja odottaa. Tuut, tuut, tuut, vastaa jo. Sasu odottaa vähintään yhtä jännittyneenä kuin Miukin. Tavallaan Sasu ei edes luota Chiriin. Ehkäpä Chiri on täällä se, joka haluaa Miulle pahaa? Ja estääkseen Miuta palaamasta takaisin turvaan, hän on keksinyt sairaan tarinan numerosta 015.
”Ei vastaa”, Miu huokaisee lannistuneena ja laskee kännykän pois korvaltaan.
On Miun vuoro mennä pesulle, hän ehtisi vielä. Räyhääjät eivät palaa vielä näin aikaisin.

 

”Minä olen nyt Miu! Eivätkä vanhemmat epäile minua ollenkaan! Älä yritä pilata elämääni lisää!” 015 kirkuu puhelimeen.
Hän lyö luurin korvaan. Henkilö, jolle hän oli juuri puhunut, oli Ichijoun sihteerikkö Minami. Nainen oli koettanut päästä tilanteen tasalle juttelemalla numeron 015 kanssa, mutta kloonipa ei ollut yhteistyökykyisellä tuulella. Minami oli soittanut Miun kännykkään. Siihen, jonka 014 tahallaan jätti kotiinsa.
”Entä jos he hakevat minut? Entä jos he… he…”
015 puristaa tyynyä pientä kehoaan vasten ja vapisee kauhusta. Hän tietää kyllä, mitä Ichijou tiedemiehineen voi hyödyttömälle klooniparalle tehdä. Ja tekeekin.
”Ei, ei, ei, eiiiiiihhh!!”
Tyttö repii kirjaimellisesti hiuksia päästään, niitä irtoaa tukoittain pieniin nyrkkeihin. Hän heittää ne lattialle ja kiljuu koko voimalla, häntä ahdistaa niin. Tua-Meowth luimistelee korviaan huoneen nurkassa peläten. Onneksi tällä kertaa tytön ahdistus ja aggressio kohdistuu häneen itseensä eikä kissapokémoniin.
”Isosisko, mitä sinä oikein vitkastelet?! Tapa jo Miu ja saata se Ichijoun tietoon, silloin he eivät voi ottaa minua täältä pois. Silloin tämä paikka on ansaitusti minun.”
015 noukkii hiuspallojaan lattialla ja heittelee niitä roskikseen. Hän istahtaa kampauspöydän ääreen. Peilistä häntä katsoo itkuinen, ahdistunut, kalpea, sotkutukkainen lapsi. Hän painaa päänsä käsiinsä ja vollottaa lohduttomasti. Ehkä hän tosiaankin epäonnistui. Hänen siipensä katkesivat, ennen kuin ne oppivat lentämään.

 

Kun Chiri on nukahtanut uupumukseensa, Miu puikkelehtii kellarinikkunasta ulos vapauteen. Elvira lennähtää tytön perässä, mutta Sasu näyttää epäröivän. Mutta koska Sasu on tunnollinen, se loikkaa Miun perässä tuolia apuna käyttäen ulkoilmaan. Tuulenhenkäys tuntuu oikeastaan ihan virkistävältä sen kuonolla. Miu putsaa kellarin pölyjä ruutumekostaan, venyttelee käsiään ja imaisee oivan annoksen kesäistä ilmaa keuhkoihinsa.
”Tänään harjoitellaan! En nimittäin aio hävitä Shoutalle toista kertaa!”
Elviran mielestä tytöllä on sentään asenne kohdillaan. Eevee taas pyöräyttää silmiään ja lähtee vähän lakonisesti muiden perään. Sen on vaikea arvioida, onko tällainen vapaa kuljeskelu huono idea. Mikäli Chirin sanat pitävät paikkansa, ulkona vaeltelu on Miulle vaarallista. Jos taas Chiri on petkuttaja, niin… noh, silloinhan järkevintä on pyrkiä pois hänen läheltään.

 

”Ahh, kuumaa!” Miu kirkaisee.
Hän on ottanut kengät käsiinsä ja kävelee nyt paljain jaloin asfalttia pitkin. Päivän aikana aurinko on lämmittänyt sen kuumaksi, nyt jalkapohjia kipristelee! Mutta juuri tällaisia pieniä asioita Miu rakastaa kesässä ja niistä hän aikoo myös nauttia, olisi miten klooni tai ihmisturhake tahansa. Sasu ei nauti kuumasta tiestä läheskään yhtä paljon kuin Miu, joten se kävelee tienviertä, jossa on viileämpää hiekkaa.
”Kuulkaas, kulkaas!” Miu käännähtää teatraalisesti Sasuun päin, siinä samassa vasen kenkä lentää Miun kädestä pusikkoon, josta työteliäs Eevee-parka joutuu sen hakemaan.
”Hehe, kiitos, Sasu”, tyttö ottaa kengän pokémoniltaan, ”niin, siis, kuulkaas! Mennään käymään Amberin uimarannalla!”
Starly marisee, ettei uimaranta ole mitään haastetta, mutta Sasu nostaa pörröhäntänsä pystyyn myöntymisen merkiksi. Ehkäpä sieltä löytyisi joku ottelukaverikin, niin ei olisi turha reissu Elvirallekaan?

 

Aurinko on oikeastaan painunut jo horisonttiin, kun kolmikkomme pääsee rantaan. Rannalla näkyy vielä muutamia ihmisiä, joista kuitenkin suurin osa keräilee jo rantapyyhkeitään ja eväskorejaan pois. Raikas merituuli tervehtii Miuta, hän tuntee innostuksen sisimmässään. Tyttö viskaa kengät jaloistaan (kyllä, jossakin välissä matkaa hän nöyrtyi sujauttamaan ne takaisin jalkoihinsa) ja kirmaa mereen. Suusta pääsee kimakka kiljaisu, kun vesi onkin yllättävän kylmää. Vaikka ilmat ovat lämpimiä, on silti vasta alkukesä. Meri lämpenee ilmoja hitaammin.
”Mikä sinä olet, orja vai?” Elvira nälvii, kun näkee Sasun jälleen kokoavan Miun kengät yhteen.
Kommenttiin vastauksesi Sasu luo lintuun vain nyrpeän mulkaisun. Miu koettaa viittoa pokémonejaan tulemaan kanssaan veteen, mutta kumpaakaan ei erityisemmin kiinnosta, etenkään Sasua. Jos se kastelisi nyt turkkinsa, siihen tarttuisi paljon hiekkaa ja sen putsaaminen olisi raastavaa.
”Lapsi pettyy, kun olet noin tylsä”, Starly tokaisee ja lennähtää lopulta Miun luokse.
”Tunnen kynnet, iaaa!!” lapsi huutaa, kun Elvira on asettunut tytön päälaelle.
Tämän pienen hetken ajan Sasu on yksin, vaikkakin se voi seurata hoidettavaansa etäältä. Eevee asettuu hiekalle kenkien viereen makoilemaan, muttei anna katseensa harhailla Miusta. Sasu on hyvä pokémon ja Sasu pitää Miusta huolen.

 

Meressä telmimisen jäljiltä Miu on väsähtänyt. Tyttö makoilee Sasun ja kenkiensä vierellä tuijottaen lasittunein silmin ylös taivaalle. Aiemmin niin mukava tuuli tuntuu enää vain kylmältä henkäykseltä hänen ihollaan, Sasun häntäkarvat kutittavat. Taivaalla näkyy lähinnä valosaastetta, ei tähden tähteä. Elvira sukii sulkiaan ja on aivan omissa maailmoissaan. Vaikka Starly ei sitä tahtoisi myöntää, Miun kanssa leikkiminen on sen mielestä ihan kivaa. Sasu puolestaan on tyytyväinen, että tulivat pois vedestä.
”… Miu? Olethan sä Miu?”
Tytön katse valuu saastetaivaasta hänen vierelleen seisahtuneeseen henkilöön. Tutut tummat silmät, vaalea tukka, lippalakki ja shortsit. Henkilön vierellä läähättää vaaleaturkkinen Growlithe.
”Shouta! Mitä sinä täällä teet?!” Miu ponkaisee hiekalta istumaan.
Poika katsoo päähenkilöämme kuin idioottia, mitä Miu toki onkin, ja sanoo sitten näsäviisaasti olevansa pokémonmatkalla.
”Sulla on lyhyt muisti”, hän kiusaa, ”mutta parempi kysymys: miksi sinä olet täällä, Miu?”

 

Shoutan näkeminen sisuunnuttaa Miun. Ennen kuin hän haluaa avata syitä matkalleen, hän tahtoo ottaa pokémonottelun. Ja kyllähän se Shoutalle sopii, poika kun rakastaa voittamista yhtä paljon kuin Miukin. Elviran voimien turvin Miu uhmaa voittavansa, mutta Starlyssä Shouta kiinnitti huomion ainoastaan ruudukkaaseen rusettiin.
”Tehän olette kuin kaksi marjaa, sama ilmekin!”
Ärsyyntyneenä Miu nappaa nyrkkiinsä hiekkaa ja heittää sillä ystäväänsä, mutta tuulen takia isku ei koskaan saavuta kohdettaan.

 

Ja niin pimeällä hiekkarannalla kaksi lasta päättävät ottaa revanssin. Shinyn Growlithen seuraksi Shouta päästää pokémonin, jota Miu ei ole koskaan ennen nähnyt, eikä tässä hämärässä sen tunnistaminen muutenkaan ole helppoa.
”Tätä vastaan sun rusettilintusi ei ehkä pärjääkään”, Shouta virnistää, ”Margaret on osittain sähkötyyppiä!”
Vaikka Miu ei lajia tunnistakaan, Sasu on nähnyt Margaretin kaltaisen pokémonin ennenkin. Niitä kutsutaan Helioptileiksi, ne ovat kuivilla ja aurinkoisilla paikoilla eläviä normaali- ja sähkötyypin liskoja. Elvira nakkelee niskojaan ylimielisenä ja tokaisee, ettei se moista kipinäliskoa pelkää – antaa tulla vain!
”Vai että soitellen sotaan…” henkäisee Eevee vähän ärsyyntyneenä.
”Sasu, Tail Whip ja Elvira käyttää Quick Attackia Ossianiin!”
Molemmat tekevät työtä käskettyä. Tulipokémon ei ehdi väistää taivaalta nopeasti kiitävää Starlyä ja saa kriittisen osuman itseensä, Sasu alentaa tottuneesti vastustajiensa puolustusta. Kun Ossian lähtee vastahyökkäykseen hohkaavalla Emberillä, Elvira väistää sen kohoamalla siivilleen ja ainoastaan Sasu saa iskusta.
”Margaret, lataa itsesi Chargella ja sen jälkeen Thundershock lintuun!”
Helioptilen ladatessa kehoonsa varausta Miu pystyy vihdoinkin näkemään tuon pokémonin kunnolla. Otus hohtaa tiivistyvän sähköenergian voimasta vähän, ja Miu erottaa kyseessä olevan keltaharmaa, isokorvainen ja isosilmäinen otus, aika söpö oikeastaan.
”Ääägh, aaagh, Elvira, älä anna sen iskeä!” Miu sekoaa ajatuksissaan.
Mutta liian myöhään. Pian ylhäältä kuuluukin tuskallinen rääkäisy, kun sähköhyökkäys on tavoittanut Starlyn. Lintu laskeutuu kivuliaan näköisesti hiekalle, mutta tekee sen kuitenkin hallitusti ja voimiaan säästellen. Sasu kuulee tiimitoverinsa kiroilevan niin rumasti, että ehkä sen sanallinen muoto on parempi jättää ilmaisematta tässä.
”Hemmetti! Sasu, Tackle Margaretiin!”
Eevee pinkaisee vauhtiin, ja ennen kuin Growlithe ehtii auttaa tiimikaveriaan, saa Sasu töytäistyä Helioptilen kauas hiekalle. Se kierii rajusti metrin pari, mutta nousee silti sulavasti lyhyille jaloilleen ja hymyilee – se ei todellakaan lannistu tuollaisesta! Pian naaras lähteekin uuteen sähköiskuun, mutta ennen kuin otus ehtii ladata itsensä iskukuntoon, taklaa Starly sitä niin väkivaltaisesti, että iskun valmisteleminen jää kesken.
”Siitäs saat, senkin matelijaliero! Ja tuosta!”

 

Ympäri, ympäri, Sasu tietää tämän kikan. Näin kävi viimeksikin.
Silmissä heittää, kun Ossian on napannut Eevee-parka hännästä ja pyörittää nyt kevyempää otusta ilmassa.
Koira laskee irti ja ruskeaturkki singahtaa kovaa hiekkaiseen maahan.

 

Hetkeen Sasu ei erota ympäristöstään mitään, sen koko näkökenttä hyörii. Jossain tuolla vähän etäällä se havaitsee keltaisen valon… olisikohan Margaret taas iskemässä? Kun uros pyrkii jaloilleen, sen tassut menevät heti ristiin ja se kellahtaa takaisin alas. Pääsiköhän silmään vielä hiekkaakin? Se tästä nyt vielä puuttuisi!
”Voi Sasu, Sasu, sinä et ainakaan ole yhtään edistynyt”, Eevee kuulee Ossianin pilkkaavan ylimieliseen tyyliinsä.
Miu komentaa Sasua vielä hyökkäämään. Eevee kokoaa voimansa, pinnistää maasta ja taklaa nälvivää Growlithea kivuliaasti leuan alle. Painavampi pokémon älähtää kivusta perääntyen. Punainen valonleimahdus kertoo, että joku on otettu takaisin palloonsa. Elviran voitonriemuisesta metakasta päätellen hävinnyt osapuoli oli Margaret-Helioptile. Lopulta Elvira siis rökitti kuin rökittikin sen. Ärsyttävä, mutta sanojensa vertainen elvistelijä.
”No niin, Sasu, nyt piestään hauva!” naaraslintu lennähtää paikalle.
Tarkkasilmäinen Eevee pystyy kyllä huomaamaan, miten paljon vahinkoa Margaret on tehnyt Elviraan – Starly vain esittää ylireipasta.
”Ossian, Bite Starlyyn!”
Ennen kuin väsähtänyt Elvira ehtii tehdä mitään, ovat tulikoiran hampaat jo upotettu sen siipeen. Tuskanhuuto vihloo Sasun korvia niin, että ne menevät vaistomaisesti luimuun. Mitä Sasu oikein lusmuaa? Sasun pitää auttaa tiimitoveriaan!
”Palaa, Elvira!” Miu käskee ottaen Starlyn takaisin Great Ballinsa suojiin.
Sasu nielaisee – kuinka se voisi voittaa Ossianin, joka on sekä isompi että taitavampi? Eevee koettaa miettiä jotakin strategiaa päässään, mutta pian osoittautuu sen olevan turhaa. Ossian nimittäin tassuttelee voittajansa Shoutan luokse vastaanottamaan kehuja ja rapsuja.
”Hei, ei tämä ole vielä ohi! Sasu voi vielä otella!” Miu ärähtää.
”Mutta ei voittaa. Mulla on joku ylpeys katsos, millaisia vastustajia otan. Ton Eeveen olen jo rökittänyt, eikä se vieläkään osaa mitään.”

 

Turhauttavaa, niin turhauttavaa!
Kyllä Miu vielä jonakin päivänä tuolle nenäkkäälle näyttää!

 

Aaltojen kohina rentouttaa mieltä. Lapset istuvat vieritysten suurella rantakivellä Sasu ja Ossian seuranaan. Välillä suurempi aalto lyö kivikkoon niin, että heidän kaikkien äänet hukkuvat eikä kukaan saa selvää siitä, mitä toinen sanoo. Silloin he huutavat kovemmin ja vähän nauravatkin. Miu selittää olevansa klooni, muttei kaiva kuitenkaan adoptiopapereitaan tällä kertaa esille – ei tyhmä Shouta niistä mitään ymmärtäisi. Hän kertoo Chiristä ja siitä, että tuli tänne päästäkseen Amberin biologiseen keskukseen. Ja, hmm, jotenkin päätyi leikkimään pokémonkouluttajaa hetken ajaksi.
”Vaude! Kuulostaa ihan joltain scifiltä!” Shouta henkäisee ällistyneenä silmät loistellen.
”Ei se ole mitään scifiä! Se on minun elämäni!” Miu parkaisee vähän loukkaantuneena.
Ja, ihme ja kyllä, Shouta osoittaa katumuksen merkkejä. Hän innostui liikaa.

 

”Siis tämä Chiri ei anna sun mennä sinne keskukseen?” Shouta täsmentää.
Miu nyökkää ja halaa jalkojaan. Hänestä tuntuu niin pieneltä, heikolta ja surkealta. Hän on seostanut pääpiirteissään myös Chirin kertomuksen numerosta 015, joka, ainakin jos Chiriä on uskominen, asuu nyt Miun kotona Miun isin ja äidin kanssa. Tämä on Shoutan mielestä vielä scifimpää, mutta tällä kertaa poika pitää mölyt mahassaan.
”Kuulehan, Miu, mitä sä sitä Chiriä kuuntelet? Sen kun menet vain!”
”Niinkö?” tyttö kysyy epävarmasti, ääni hieman särähtäen.
”Se Miu, jonka mä tunnen, olisi mennyt jo!”
Shouta nousee seisomaan ja ojentaa kätensä rehdisti. Miu tarttuu siihen ja poika kiskoo päähenkilömme jaloilleen. Silloin iso aalto lyö kiviin niin, että heidän kenkänsä kastuvat. Mutta se ei nyt haittaa.
”Mennään yhdessä! Nyt heti!”

 

Miu nyökkää reippaasti ja puristaa Shoutan kättä omassaan.
Tyttö kokee olevansa vahvempi kuin aikoihin, eikä mikään, mikä häntä perillä odottaa, voi tuhota häntä.
… uskottehan?

 


Seuraavassa luvussa the määränpää! Pokémontarinan kirjoittaminen on aika 6/5 tapa viettää vappua, eiks? Sasu ja Shouta on aika husbandoja. :>

 

torstai, 14. maaliskuu 2019

Luku 004; 14.03.2019; Totuus, joka ei pyydä anteeksi

Muutoin liikkumattomassa maisemassa sade rummuttaa koulun pihaa. Miu koettaa kerätä ajatuksiaan nopeasti kasaan sanoakseen jotakin, mutta tällä hetkellä se on yllättävän vaikeaa. Miu ei ole sellainen lapsi, joka yleensä jäisi sanattomaksi, mutta nyt…
”En tiedä kuinka paljon sinä tiedät”, kaksoisolento sanoo lähes jäätävästi, ”mutta minä olen 011. Sinä lienet se kuuluisa 014?”
Tähän päähenkilömme nyökkää varovasti. Kaksoisolento tarttuu jälleen Miun käteen, tytöt juoksevat sateen halki. Kylmyys ja viima pistelevät heidän kasvojaan, mutta surusilmäinen kaksoisolento on päättäväinen.

 

”Tehtävän suorittaminen oli aivan käsissäsi, ja sinä-- argh! Rin, kuinka helvetin typerä sinä voit olla?!”
Blondi rikoskumppani raivoaa nuorukaiselle, jonka esittelimme edellisessä luvussa Tsumeksi. Olkoon hän nyt siis myös Rin. Flareon pöydän alla luimistaa laajoja korviaan ihmisolentojen raivolta, se haluaisi vain syödä ruokansa rauhassa.
”No näin pääsi käymään! Se likka vain katos johonkin, kun soitit mulle!”
Vaaleatukkainen mies, kutsukaamme häntä Tsukiksi, ärähtää kiukkuisena ja haroo sitten hiuksiaan. Pöydän alta kuuluu murinaa, kun Flareon koettaa puolustaa ruokakuppiaan tiimitoveriltaan Quilavalta.
”Älkää tekin jaksako”, Tsume tuhahtaa pokémoneilleen.
”Tässä on nyt isot rahat pelissä, Rin! Se lääkepamppu lupasi vielä ekstraa, jos nappaamme tytön ennen kuin hänen vanhemmilleen paljastuu jutun juju!”
Tsume tietää tämän. Mutta, tohelo ja huolimaton kun on, tyttö karkasi ja tehtävä jatkuu. Kännykkä pöydällä pirahtaa soimaan. Soittaja on Fiona Topaz Townista. Ei, ei se nyt auta Tsukia, että heidän tehtävänsä mahdollinen kohde on ollut aiemmin Topazissa. Tyttö on jo täällä Amberissa. Ja taas hukassa.
”Olet aina yhtä nopea raportoimaan, Fiona”, vaaleatukkainen tiuskaisee sulkiessaan puhelun.

 

Tsumeakin ärsyttää, Tsuki kun on niin rasittava suuttuessaan.
Mutta tätä tämä nyt on. Hänen elämänsä.

 

Ravintoloiden terasseilla on jonkin verran ihmisiä tupakalla tai kikattamassa lasit käsissään, mutta lähes kaikki tuntuvat olevan sisätiloissa sateensuojassa. Kaikki, paitsi Miu ja hänen kaksoisolentonsa, jotka kävelevät pitkin Amber Cityn katuja. Kengät ovat niin märät, että niistä kuuluu litinää joka askeleella ja Miu voi tuntea, miten vesi puristuu varpaiden väliin. Inhaa.
”Hei, tuota”, hän aloittaa varovasti, ”minne me ollaan menossa?”
”Piiloon.”
Tähän vastaukseen on tyytyminen. Ravintoloiden ja kauppojen valokyltit hehkuvat mustaa, märkää asfalttia vasten. Kaupungista puuttuu Miun mielestä kaikki kotoisuus: sellaiset kauniit rakennukset ja nätit tiet, joita Lazulitessa on. Tämä on paljon sydämettömämpi ja suurempi paikka.

 

Muutama henkilö on tullut kaksikkoa matkalla vastaan. Mitä lähemmäs määränpäätä tytöt tulevat, sen nuhruisimmiksi muuttuvat asunnot. Valokyltit eivät enää loistele. Huonokuntoisia rivitaloja ja niiden jatkeeksi jälkikäteen kyhättyjä huoneistoja, lautoja ikkunoiden edessä. Miu puristaa lujemmin häntä johdattavan tytön kättä.
”Pelottaako noin? Kohta ollaan perillä”, kaksoisolento lupaa väläyttäen pienen hymynkareen.
Ja sitten hän osoittaa jonkin matkan päässä olevaa kaksikerroksista taloa, jonka yläkerran ikkunasta kuultaa valoa pimeyteen. Tässä kaupunginosassa vain harva katulamppukaan toimii, bussipysäkitkin on potkittu murskaksi. Alue ei selvästi ole mikään Amberin ylpeydenaihe.

 

Talon kivijalassa on leveä mutta matala ikkuna, ilmeisesti kellariin. Kaksoisolento 011 avaa ikkunan tottuneesti ja sujahtaa sisälle kellarin pimeyteen. Miu pälyilee ensin vähän ympärilleen, mutta pujahtaa sitten toisen perässä alas.
”Anteeksi, olisi pitänyt varoittaa, että pudotus on aika korkea.”
Myöhäistä. Miu hieroo nyt kipeitä polviaan, jotka iskeytyivät pudotuksessa betonista lattiaa vasten, toisesta tihkuaa jopa vähän verta. 011 sytyttää kellarihuoneen kattoon valon, joka ensin räppii keltaisena, mutta alkaa sitten hohkata normaalisti. Nyt Miu viitsii katsoa ympärilleen. Huoneen nurkassa on ällöttävä patja, jonka päällä nukkuu möhömahainen Buneary. Seinät ovat kylmää betonia, samoin lattia. Kutakuinkin keskellä huonetta on matala puinen pöytä, jonka päällä on likainen lautanen ja valkoinen muovipussi.
”Ethän sinä vain asu täällä?” Miu kysäisee kaksoisolennoltaan vähän arasti.
”Eikö hienolle neidille kelpaa? Tämän enempää minulla ei ole.”
Miuta kiinnostaa, miksi 011 asuu näin kurjasti, eikö hänellä ole minkäänlaista perhettä? Hän ei silti viitsi kysyä siitä, mutta utelee sen sijaan, millä nimellä hänen tulisi toista tyttöä kutsua.
”Sano vain 011.”
”En minä voi kutsua ihmistä numerosarjalla!” Miu parahtaa vähän järkyttyneenä.

 

Yllättynyt, ensin jopa järkyttynyt ilme leviää kaksoisolennon kasvoille.
Kukaan, koskaan, ikinä ei ole koskaan sanonut hänestä mitään noin arvokasta.
Hän huokaisee, hymyilee ja avaa sitten suunsa:
”Chiri. Kutsu minua Chiriksi.”

 

Bunearyn nimi on Pjotr, ja se on Chirin pokémon. Tai, no, tavallaan. Kaveri ehkäpä? Ei pupulla ole minkäänlaista palloa. Miu on nukahtanut, tyttö on lopulta kelpuuttanut alustakseen Chirin likaisen patjan. Chirin mielestä Miu on itsekäs kakara. Miksi joku, jolla on hyvä koti ja vanhemmat, haluaisi lähteä? Pöydällä lojuu Miun Plusle-repusta kaivetut paperit, jotka ovat nyt kuivumassa. Kaikki on sateen jäljiltä hyvin vettynyttä, mutta asiakirjoista saa yhä selvää.
”En saa antaa Tsumen ja niiden löytää 014-- siis Miuta”, Chiri miettii hiljaa.
Hänen silmänsä kapenevat viiruiksi. Tätä tyttöä hän auttaisi, olisi miten hemmoteltu tahansa. Buneary tuijottaa Pluslelta näyttävää, pehmoista laukkua. Tuuppauksen voimasta reppu kaatuu kumoon kastellen lisää alaa.
”Mennään mekin nukkumaan”, Chiri kuiskaa ja sammuttaa valon.
Silloin tästä loukosta tulee sysimusta, ihan kuoleman värinen.

 

Miu havahtuu, kun Chiri vetää peiton hänen päältään. Jos tyttö haluaisi suihkuta, nyt olisi ainoa mahdollisuus siihen. Märistä hiuksista ja pyyhkeestä päätellen Chiri on jo käynyt pesulla. He kapuavat kellarista talon yläkertaan ja Miu hoksaa olevansa salaa toisten ihmisten asunnossa.
”Niin, he eivät tiedä, että minä asustelen kellarissa. Pitää olla varovainen. Nyt he ovat poissa, joten voimme käyttää suihkua.”
”Eikö se näy vesilaskussa, että täällä käy ylimääräinen asukas pesulla?”
Chiri kohauttaa olkiaan. Talon asukkaat ovat epämääräistä, riitaisaa väkeä, jotka elävät hieman yhteiskunnan harmaalla vyöhykkeellä. Liekö heillä aikaa kytätä vesilaskun suuruutta kaikelta siltä turpaan vetämiseltä?

 

Suihkun jälkeen tytöt suuntaavat ulos. Tämä päivä ei ole ruma eikä sateinen, ilma on raikasta ja aamuaurinko kirkastaa maisemaa. Ruohikko on kasteista. Mutta Miusta tuntui inhottavalta pukea edelleen eilisestä vähän kosteat vaatteet ylleen, vaikka tiesi, ettei hänellä nyt paljon mahdollisuuksia ollut. He lähtevät kohti Pokémon Centeriä hakemaan Sasua ja Starlyä.
”Ehkä on parempi, että minä haen ne? Jos se rikollinen odottelee sinua siellä valmiina nappaamaan”, Chiri tuumii.
”Kuka rikollinen?”
Niin, Chiri ei ole selittänyt Miulle oikein mitään. Ehkä tänään olisi sen aika.

 

Sasu tuntee voivansa taas hyvin, Pokémon Centerin henkilökunta tosiaan osaa hommansa. Mutta nyt Eevee on vähän huolissaan Miusta. Tytöllä on polvi verillä ja likaiset vaatteet… ja ennen kaikkea, hänellä on mukanaan Chiriksi kutsuttu kaksoisolento. Chirillä on pidemmät hiukset kuin Miulla, ja tyttö on pukeutunut yksinkertaisiin, harmaisiin housuihin ja vihreään T-paitaan.
”Ovatko Chiri ja Miu, tiedäthän, klooneja?” Eevee koettaa jutella vieraalle urospuoliselle Bunearylle.
”Hehän voisivat olla kaksosia?” pupu vastaa vähän välinpitämättömästi.
Mutta Sasu on huolehtijaluonne. Tietäen Miun tilanteen, Sasu pelkää, että kaksoisolennon kanssa liikkuminen herättäisi liikaa huomiota. Ja eivät tytöt ihan kaksosia voisi olla? Chiri on selvästi vähän vanhempi kuin Miu. Hyvin, hyvin samannäköiset siskokset, ehkä?
”Ostetaan sulle Minun! Näitä saa CutieCutieStylestä, niitä on kaikissa isommissa kaupungeissa!”
”E-eihän tuollaiseen pikkureppuun edes mahdu mitään”, Chiri koettaa kierrellä, ”eikä minulla ole yhtään rahaa”.
Miu tarjoutuu kyllä maksamaan. Tyttö on ilmeisesti saanut päähänsä, että heillä tulee olla yhteensopivat reput. Sasu pyöräyttää silmiään huokaisten – tämä on hyvin huono hetki tehdä kaveruutta kloonien kanssa! Heidänhän piti mennä Amber Cityn biologiseen keskukseen ja sitten lähteä takaisin kotiin? Vai onko Eeveeltä mennyt jokin ihan ohi?

 

”Vihaan ostoskeskuksia”, Chiri mutisee hermostuneena kenkiinsä katsellen.
Sasu on tytön kanssa ihan samaa mieltä, ihan typeriä paikkoja. Paljon ihmisiä, paljon turhaa tavaraa, paljon meteliä. Mutta Miu välttämättä haluaa hommata Chirille Minun-repun.
”Hyvä on, hyvä on! Jos me sitten heti lähdetään pois!”
”Jeeeeee!!” Miu iloitsee rutistaen kaksoisolentonsa tiukkaan halaukseen.
Chiri on selvästi vaivautunut moisesta hellyydenosoituksesta, ehkä hän ei pidä ihmisistä, jotka tulevat tuolla tavalla iholle? Miu nyt joka tapauksessa on vähän sellainen, no, tyhmä ja välitön.

 

Minun-repun lisäksi CutieCutieStylestä tarttui mukaan pienehkö rusetti, joka on samanvärinen kuin se, jota Miu pitää hiuksissaan. Miu yrittää laittaa rusetin Sasun kaulaan, mutta Eevee kieltäytyy kohteliaisuudesta paljastamalla hampaansa ja perääntyen – Sasu vihaa kiristäviä asioita.
”014, älä kiusaa sitä, pokémon-parkaa!”
”Minun nimeni on Miu! M-I-U!! Ei mikään 014!” tyttö raivostuu.
Pjotr-Bunary ratkeaa älyttömän väittelyn kunniaksi nauruun, mutta Sasua ei naurata yhtään. Ei yhtään. Miu joutuisi ongelmiin tätä myötä, kaksoisolentokin on ilmeisesti kaheli, kun ei osaa kutsua ihmisiä niiden oikeilla nimillä.
”Koetetaan tätä, Starly!”
Great Ball avautuu ja äkäisen näköinen tirppa materialisoituu joukkiomme eteen. Miu näyttää sille rusettinauhaa silmät hehkuen, mutta Starlykään ei tunnu innostuvan isommin. Se pöyhistää sulkiaan ja päästää ilmoille rumaakin rumemman rääkäisyn.
”Laita se Eeveelle, se on tuollainen lemmikkipokémon muutenkin”, Starly neuvoo ihmistä Sasuun vilkaisten.
”En minä halua sitä. Ja sitä paitsi Miu ei ymmärrä sinua.”
”Tiedän, tiedän. Tämä on typerää ajanhukkaa!”

 

Isi ja äiti ovat vieneet Miun ravintolaan. Se ei ole mikään elegantti paikka, muttei mikään rasvainen pikaruokapaikkakaan. Miu pitää erityisesti tämän paikan pöytäliinoista ja verhoista, ne tuovat tyylikkyyttä. Tua ja Kirin-Snubbullkin saavat olla mukana, sillä ravintola mainostaa itseään pokémonystävälliseksi. Tua ei pidä Kirinistäkään. Meowth on kiitollinen, kun saa hyvää ruokaa, mutta pinkki koirapokémon vain nirsoilee ja valittaa koko ajan kaikesta.
”Oletko jo päättänyt?” Kokone kysyy tyttäreltään, joka pitelee vielä ruokalistaa.
”Mmm, minä mietin”, Miu vastaa heilutellen jalkojaan.
Eisuke katsoo tytärtään vähän kummastuneena. He tulevat tänne pari kertaa kuukaudessa ja Miu ottaa yleensä aina saman annoksen, jossa on kauden pastaa, mausteista kastiketta sekä päälle ripoteltuja juustoja ja yrttejä. Mutta tällä kertaa Miu näyttää siltä kuin olisi tullut tähän ravintolaan ihan ensimmäistä kertaa.
”Mikähän olisi hyvää…”
”Yleensä pidät tästä”, Eisuke avaa viimein suunsa ja osoittaa listalta numeroa 25, Miun suosikkia.
”Kulta, älä viitsi! Ehkä hän haluaa kokeilla jotakin uutta. Kaikki eivät ole kuten sinä!” Kokone parahtaa.
Mutta se ilme, joka tytön kasvoille leviää, on pelonsekainen. Hänen silmänsä laajenevat ja hengitys salpautuu hetkeksi. Jotakin tuollaista Eisuke ehkä ounastelikin näkevänsä. Ja hän on hyvä koettelemaan ihmisiä.

 

No niin, 015, sinun olisi pitänyt osata tämä tilanne.
Sinä olet huono tytär nyt.

 

Miu on saanut päähänsä kokeilla uutta pokémoniaan Starlyä ottelussa. Hän on juuri nimennyt Starlyn Elviraksi, mutta iloisen hyväksynnän sijaan tirppa vain nakkeli niskojaan kuullessaan uuden kutsumanimensä. Koska muita potentiaalisia ottelukumppaneita ei ole tarjolla, Miu on päättänyt haastaa Chirin ja Pjotr-Bunearyn.
”E-en minä ole mikään kouluttaja! Si-sitä paitsi Pjotr ei ole varsinaisesti minun pokémonini, ei sillä ole palloakaan!” Chiri vastustelee ideaa.
”Älä ole nynny! Ja totta kai se on sinun, sinähän olet nimennytkin sen!”
011 mutrustaa suutaan – ehkä asia on niin, ehkä. Hän ei vain halua pitää Bunearyä omaisuutenaan vaan ystävänään, aika naiivia ja söpöä. Miu lähettää Elviran pupua vastaan, ja lintu odottaakin kiilto silmissään, että pääsisi ottelemaan. Pjotr vilkaisee ensin Starlyä, sitten Chiriä ja lopulta huokaisee. Ei se haluaisi ryhtyä tähän, ei se ole oikeastaan otellut koskaan.
”Aloitetaan! Elvira, Quick Attack!”
Vaikka lintu ei voisi vähempää kunnioittaa uutta kouluttajaansa, ottelusta se kyllä pitää! Starly nousee lentoon ja kiitää sitten ilman halki kohti Bunearyä. Pupu saa iskun keskivartaloonsa ja lentää kivusta huutaen kauemmas, mokoma ei ehtinyt edes tajuta, että nyt se todella alkoi.
”Voi ei, ääää, no, Pjotr, tee Pound!”
Uroskani pinnistää ylös, juoksee kohti Elviraa ja koettaa motata tätä tassullaan, mutta lintu väistää ja nokkaisee pupua otsaan. Into Miun sisällä kasvaa – hänhän voisi voittaa tämän, kun Chiri on niin huono!

 

Makoisan voiton jälkeen ehkä se häviö Shoutaa ja Ossiania vastaan ei enää kirvelisi.

 

”Okei, kunnon Tackle!” Miu käskee.
Ja Elvira tottelee. Mutta iskun saakin Pjotrin sijasta Chiri, joka syöksyy pokémonystävänsä suojaksi. Chiri älähtää, kun lintu iskeytyy hänen selkäänsä.
”Hei, ei tämä ole mikään hyvä pokémonottelu!” Miu parahtaa.
”Minähän sanoin, etten tahdo otella teitä vastaan! Idiootti!” Chiri huutaa takaisin.
Elvira pyöräyttää silmiään turhautuneena. Sekin olisi tahtonut voittaa, tämä on ihan tylsää. Sasu taas on sitä mieltä, että sekä Miu että Elvira ovat yli-innokkuudessaan vähän rasittavia eikä ketään saisi pakottaa pokémonotteluun vastentahtoisesti.

 

Miun mielestä Chiri on pelokas ja vainoharhainen. Kaupungilla ollessaan Chiri sai yhtäkkiä päähänsä, että heidän tulee välittömästi lähteä takaisin lähiön betonikellariin piiloon, ja niin he tekivätkin. Nyt he istuvat kylmässä kellarissa pokémoneineen, vaikka ulkoa kajastaa vielä ilta-aurinko. Kamalaa haaskausta.
”Miksi sinä olet Amber Cityssä?” Chiri kysyy.
Puhuessaan hän ei katso Miuun päin. Hän on keskittynyt selvittelemään takkua Bunarynsä turkista. Miu vastaa reippaasti, että on menossa etsimään vastauksia alkuperälleen Amber Cityn biologisesta keskuksesta. Tuon paikan nimen kuuleminen saa väreet Chirin selkäpiille.
”Älä mene sinne”, 011 sanoo vakavasti, ”minulla on sinulle kaikki vastaukset, mitä sinä haluat kuulla”.

 

Chiri on omituinen. Samaan aikaan hän on pelokas, synkkämielinen ja rauhallinen.
Aivan erilainen kuin Miu.
Kuinka he voivat olla samaa geeniä?

 

Sasu on voittanut rusettikiistan. Kun Elvira on tarpeeksi väsähtänyt kaikesta riehumisestaan, lintu on antanut periksi. Nyt se antaa Miun asetella rusettia päälakensa sulkiin.
”Tämä koko kuvio vaikuttaa vähän oudolta”, Elvira tokaisee Sasulle, ”oletko sinä tämän likan pelastava prinssi vai lastenvahti?”
Kummin vain, ihan sama, tuumii Sasu mielessään. Se tahtoisi vain päästä takaisin kotiin Lazulite Cityyn, koska tällainen reissaaminen ei sovi Miun kaltaiselle hemmotellulle ihmispennulle.
”Jos te ette aio koko Diamandian voimakkaimmiksi, minä häivyn. Jos aion olla ihmisen pokémon, haluan sellaisen kouluttajan, jonka avulla minusta tulee voimakas. Mihinkään nukkekotileikkeihin minulla ei liikene aikaa”, Elvira selittää tärkeänä.
Eevee on juuri sanomassa, että nukkekodiksi tämä olisi menossa, koska pian lähdettäisiin kotiin Miun vanhempien luokse… mutta sitten hän kuulee Chirin puistattavat sanat:
”Te ette voi noin vain palata sinne. Sinun paikkasi on viety jo, olen varma siitä.”
Kaikki tilassa olevat hiljentyvät nyt kuulemaan. Ja pian 011 jatkaa:
”Sinulla on tavallaan kaksoiskappale, varmuuskopio, numero 015. Hänet kasvatettiin sinuksi, hän opetteli sinun elämäsi ihmiset, asiat, sinun tapasi olla. Siltä varalta, että sinulle käy jotakin ennen kuin täytät 15. Se on sitä Ichijoun tuotetakuuta.”
”Mutta eihän sellaista tarvita, minä olen tässä ja minä voin hyvin! Minä olen oikea minä!”
Miu on pompannut seisomaan, hänen äänensä on hätääntynyt ja lapsenkädet ovat puristuneet tiukasti nyrkkiin. Chiri kuitenkin vain pudistaa päätään pahoittelevasti.

 

Miuta ei enää tarvita.

 


Kommentti: Olen hidas pääsemään alkuun tämän saagan kanssa. u_u Mutta nyt on Chiri. Hänen nimensä on vaihtunut päässäni aika usein, mutta Chiriksi jääköön hän.

 

maanantai, 31. joulukuu 2018

Luku 003; 31.12.2018; Se toinen, jonka silmissä on surua

Silloin nuori Eevee oli maannut löytökodin häkissä hiljaa jo päiviä, melkein liikahtamatta. Sen haavat oli sidottu, tulehduksesta rähmineet silmät hoidettu ja tassuihin oli laitettu suojaksi töppösukat, mutta kärsimys ei ollut vieläkään tiessään. Violettisilmäinen Eevee huomasi, kuinka näiden päivien saatossa moni ihminen valitsi seurakseen jonkun söpön ja hyväkuntoisen pokémonin, jonka sitten vei kotiinsa lemmikikseen. Mutta tämä pokémon ei edes halunnut tuollaista onnea, sitä ei enää kiinnostanut elämä ollenkaan. Se oli menettänyt sen ainoan asian, jota oli koskaan halunnut puolustaa.

 

Mutta jos… jos sille vain annettaisiin uusi mahdollisuus, niin silloin se olisi kiltti ja sopeutuva.
Ihan varmasti olisi.

 

Millette hörppii mehua lasista kuin ihmisolento konsanaan. Aipom on pyrkinyt varastamaan Sasunkin syötävät, mutta tällä kertaa Sasu ei ollut yhtä huolimatoin kuin Neon Routen Lillipupin kanssa. Eriko neuvoo parhaillaan Miulle, kuinka tyttö voisi lähteä Topaz Townista kohti Amberia. Suurikokoinen Diamandian kartta on levitetty keittiön pöydälle.
”Menet keskustorilta lähtevää tietä pohjoiseen ja saavut hyvin pian satamaan, sieltä Iron Bridgelle. Silta on pitkä, mutta pääsithän sinä ihan omin tassuin tänne Lazulitestakin, kyllä sinä pärjäät.”
Miu nyökkäilee täynnä tarmoa – Amber Cityssä, tarkemmin sanottuna Amberin biologisessa keskuksessa, häntä odottavat vastaukset. Vastaukset niihin kysymyksin, joihin äiti ja isi eivät varmasti tahdo vastata. Tyttö nousee pöydän äärestä ja kiittää Erikoa kaikesta huolenpidosta, jota on saanut osakseen.
”Älä siitä huoli”, punatukkainen sanoo letkeästi, ”meillähän oli aika kivaa, eikö?”

 

Vielä ennen kuin Miu puikkelehti kesäiseen iltaan, ehti Eriko antaa hänelle lahjaksi kaksi pyydystyspalloa. Toinen niistä on tavallinen poképallo, toinen vähän parempi, sinikuorinen Great Ball. Kunnon kouluttajallehan ei yksi pokémon riitä, joten Miu saisi pian yrittää hommata Sasulle tiimikaverin.
”Voisin heti koettaa napata jonkun”, Miu tuumii kävellessään, ”Shoutalla on varmaan jo muitakin pokémoneja Ossianin lisäksi!”
Sasu nuuskii ilmaa, jossa tuoksuu meri ja kesä. Ihmisiä pyörii edelleen kylällä, mutta vähemmän kuin silloin aamutuimaan. Topaz todellakin rauhoittuu iltaa myöten.
”Sasu, stop. Stop, stop, stop!” Miu keskeyttää Eeveen mietteistään.
Tyttö osoittaa kolmen Wingullin joukkiota. Linnut tappelevat kuivahtaneen näköisestä leivänkannikasta keskenään ja pitävät varsin isoa meteliä. Eevee tietää, mitä on tulossa.
”Napataan joku noista”, Miu virnistää, ”Sasu, Tackle!”
Eevee juoksee kohti lintuja ja saakin taklattua niistä yhtä. Kaksi muuta kohoavat äkkiä siivilleen, toisella niistä leipäpala suussaan, ja lähtevät livohkaan. Paikalle jäänyt yksilö kiroaa lajitoveriensa epäreilun käytöksen ja mulkaisee sitten Sasuun:
”No mitä sä tahdot?”
Sasu ei kuitenkaan jää juttelemaan, vaan käyttää uudelleen Tacklea. Tästä suivaantuneena Wingull nousee lentoon, kastelee Eeveen likomäräksi Water Gunilla ja lentää pois. Märässä turkissa satamakylän kylmä tuuli tuntuu ikävältä, ja Sasu pyrkii pörhistelemään itseään kuivemmaksi.
”Ihan tyhmää, tulkaa takaisin!” Miu huutaa turhautuneena lokkien perään.

 

Yritys hyvä kymmenen.

 

Tunnelmalliset katuvalot syttyvät, kun aurinko on painumassa piiloon tältä päivältä. Vaikka Topazin kyläkeskusta on jo hiljainen, satamassa riittää vilskettä. Lihaksikkaat merimiehet pokémoneineen kantavat säkkejä aluksiinsa, nosturit rahtaavat suuria metallikontteja. Miu katsoo tätä huuli pyöreänä – hän ei ole ikinä nähnyt näin fyysistä työntekoa läheltä.
”Hei, varos nyt vähän, kakara! Oot lastausalueella”, yksi mies ärähtää, Poliwhirl sen vierellä on ilmeestä päätellen yhtä ärsyyntynyt.
”Oi, anteeksi.”
Miu luikkii vähän syrjemmälle, mutta seuraa silti silmä kovana meininkiä. Sasu on puolestaan fiksumpi, sillä se koettaa paikantaa tietä Iron Bridgelle. Mitä nopeammin he pääsevät Amber Cityyn, sen nopeammin koko tämä typerä matka on ohi… eikö niin?

 

Juuri, kun Sasu on äkännyt oikean suunnan ja koettaa saada Miun huomion, tyttö on saanut päähänsä taas yrittää pokémonin nappaamista. Tällä kertaa kyseessä on Starly, joka nokkii jotakin sataman kivetysten välistä hyvin keskittyneesti. Sasu vilkaisee nuorta emäntäänsä väsähtäneellä katseella, joka sanoiksi puettuna kuuluisi kutakuinkin et-ole-tosissasi.
”Asennetta, Sasu, asennetta! Sand Attack!”
Eevee pölläyttää tomua Starlyn naamalle, mutta lintu ei ole tästä moksiskaan – Keen Eye, siis. Se mulkaisee nuoreen urokseen raivostuneena, rääkäisee, nousee siivilleen ja hyökkää. Isku tulee korkealta ja kovaa, Sasusta tuntuu siltä, että se voisi oksentaa kaiken Erikolla syöneensä ruoan kivetykselle.
”Hehe, se ei karkaa kuten ne Wingullit! Hyvä, no, Sasu… Covet!”
Eevee saa iskettyä Starlyn maahan, mutta lintu rääkyy entistä korviavihlovammin ja pyristelee jälleen ilmaan. Uusi isku, Sasuun pistää. Miu heittää Staryä poképallolla ja punainen valo nielaisee pikkulinnun pallon sisään. Poképallo kolahtaa maahan, pyörähtää, pyörähtää… ja avautuu.
”Turha toivo!” Starly sähähtää valmistautuen jälleen hyökkäykseen.
”Äääääähhhh! Miksi se tuli pois?!” Miu polkee jalkaa.

 

Starly on kevyestä painostaan huolimatta yllättävän vahva. Sen jokainen isku tuntuu koko kehossa, mutta Sasu on päättänyt osoittaa vähän luonnetta. Starly on selvästi kokenut ottelija, kuten monet villipokémonit ovat. Ne ovat tottuneet tappelemaan ravinnosta, elintilasta ja kaikesta muustakin. Mutta Sasu ei lannistu.
”Vielä Tackle!”
Eevee keskittyy, paikantaa Starlyn korkeuden ja iskee. Kovasta huudosta päätellen taklaus osui arkaan kohtaan ja Miu heittääkin lintua jo Great Ballilla. Sasu tuijottaa huohottaen maassa heiluvaa palloa ja huomaa, että lintu jää sen sisälle.

 

Eikä Sasu ole asiasta kovinkaan iloinen.
Miksi tuollaisen ärsyttävän tirpan pitää olla sen ensimmäinen tiimikaveri?

 

Miu poimii pallon varovasti kätösiinsä ja pyyhkäisee sen sinistä kuorta. Leveä hymy kohoaa lapsen kasvoille.
”Sasu, me saatiin Starly! Jee!”
Eevee koettaa näyttää iloisemmalta ihan vain Miun vuoksi, vaikka sillä on silti vähän paha aavistus, millaiseksi persoonaksi tuo lintu oikein osoittautuu. Kun Miu päästää Starlyn ulos pallostaan, se on niin väsähtänyt ja äkäinen, että lapsi päättää ottaa sen saman tien takaisin. Luojan kiitos.

 

Taputusta.

 

”Hienosti taisteltu”, nuori nainen kehaisee taputtaen käsiään yhteen, ”sisukasta menoa on ainoa ilo katsella”.
Miu ja Sasu katsovat tulijaan hyvin kysyvästi. Kuka, mitä, miksi? Nainen tarjoutuu maksamaan kaksikollemme jotakin pientä satama-alueen pubissa, ja miksipä Miu siitä kieltäytyisi. Hänhän tykkää ilmaisista asioista ja huomiosta.

 

Nainen ei esittele itseään, mutta hän näyttää piirustuskansiotaan. Hän piirtää muotokuvia satamassa kulkeville ihmisille tienaten niistä kymmenisen lanttia per teos. Mutta Miulle hän on piirtänyt ilmaiseksi. Miu ihastelee, kuinka elävästi taiteilija on saanut Starlyn ja Sasun taistelun piirrettyä. Sasu näyttää valppaalta, sen häntä on hurjan pörhistynyt. Omasta kuvastaan Miu ei sano mitään, sillä hän näyttää kuvassa tyhmältä huutavalta lapselta, joka on ihan pihalla tapahtumista. Ehkä se vastasi todellista tilannetta, ehkä ei. Sasunkin mielestä kuva on hyvä.
”Minne olet matkalla? Oletko pokémonkouluttaja?”
”Jotakin semmoista”, Miu vastaa vähän vaivaantuneena.
Hän heiluttelee jalkojaan, sillä istuu itselleen aivan liian korkealla baarijakkaralla. Tarjoilijamies tuo taitelijatytölle ison tuopin olutta, Miulle kuplivaa sitruunalimonadia. Vaikka taiteilija oli muuta luvannut, Sasu-parka ei saa mitään.
”Mitä he juhlivat?” Miu kysyy vähän arasti viitaten ryyppääviin merimiehiin.
”Ei kai mitään”, nainen kohauttaa olkiaan, ”korkeintaan työpäivän päättymistä. Täällä on aina tällaista.”
”Fiona!” pöytään tunkeva karvainen mies örveltää ja istuutuu tuttavallisesti taitelijanaisen vierelle.
Miu seuraa, miten miehen käsi hivelee baskeripäisen naisen reittä ja räävitön huumori lentää. Taitelijanainen naurahtaa tyttömäisesti peittäen suunsa kädellään.
”Tässä on Miu, hän on aloitteleva pokémonkouluttaja!” taitelija, ilmeisesti nimeltään Fiona, esittelee päähenkilömme seuralaiselleen.

 

Miu ei tykkää tästä paikasta.
Ja juuri siksi hän pomppaa jakkaralta, kulauttaa limsan loppuun, kiittää Fionaa ja poistuu piirustus kädessään.
Jostakin syystä lapsi ahdistui silmittömästi, ja Sasu aisti sen kyllä.

 

Askeleet kalahtelevat siltaan, kun kaksikkomme on lähtenyt kulkemaan sitä pitkin. Tuuli pieksee yhä kovemmin vasten kasvoja, ja se tuntuu vain yltyvän yltymistään. Sillan kävelytieosuutta valaisevat lamput hohkaavat kylmää valoa mustuvaan yöhön, kasvaneet aallot kuohuvat alapuolella. Mutta Miu on päättänyt, ettei aikoisi yöpyä satamassa. Hän ei tykännytkään sen ihmisistä tai tunnelmasta, ja hän halusi nopeasti Amber Cityyn. Sasu puolestaan on niin uupunut ottelustaan Starlyä vastaan, että se seisahtuu hetkeksi ja jää puuskuttamaan. Vastatuuli tekee kulkemisesta hyvin rankkaa noin pienelle otukselle.
”Sasu, oletko kunnossa?” Miu kysyy, mutta lapsen ääni hukkuu merituulen pauhinaan.
Tonk, tonk, tonk, klang, klang, klang. Hän astelee terävin askelin Eeveensä luokse ja tarjoaa tälle poképallon suojaa. Sasu kuitenkin pudistaa päätään kieltäytymisen merkiksi, sillä se ei halua jättää Miuta kulkemaan yksin yöllä tällaiseen paikkaan. Mutta syliin se suostuu.

 

Tua katselee, miten sen uusi omistaja selailee muotilehtiä ja raksittaa mieluisten vaatteiden viereen kuulakärkikynällä. Melkoiset toivelistat. Meowth on ollut varuillaan tuosta lapsesta siitä asti, kun ihminen potkaisi sitä. Kasvattajan luona kissa oli aina saanut ystävällistä kohtelua, eikä se ollut osannut ollenkaan aavistaa, että joku ihminen saattaisi käyttäytyä tuolla tavalla.
”Ihihihi, ihan loistavaa!” Miu kierii lattian mattoa pitkin.
Hän pysähtyy mahalleen, mutta jää kikattamaan. Tuaa moinen käytös karmii.
”Et sinä pitkälle pääse, Miu. Isosisko löytää sinut vielä, ja sitten… sitten…”

 

”… sinä olet mennyttä!”

 

Sade on alkanut ropista vasten siltaa. Ensin vettä tuli harvakseltaan, mutta nyt sade on yltynyt. Tuuli puskee yhä kovemmin Miuta vasten, kun hän likomärkä Eevee sylissään puuskuttaa kohti pohjoista. Muutama auto ajaa välillä ajokaistaa, mutta kukaan ei huomaa viluista lasta.
”Veh?” Sasu kysyy huolestuneena.
”Meidän on pakko päästä Amberiin”, Miu puree huultaan, ”kyllä tämä tästä! Shoutakin varmasti pärjäisi!”
Sasu arvelee, että Shouta mahtaa olla vähän kokeneempi maailman suhteen kuin Miu, mutta mistäpä Eevee voisi olla varma. Uros pyristelee pois sylistä, sillä kokee olevansa valmis taas kävelemään omin jaloin. Miu vaihtaa syliinsä Plusle-reppunsa, nyt kun Sasu on antanut sille tilaa. Tyttö toivoo, etteivät vanhemmilta varastetut tärkeät adoptiopaperit ole ennättäneet vettyä, mutta hän ei viitsi vielä tarkistaa asiaa.
”Eevee, eev!”
Pokémon on huomannut kaukana loistelevat kaupungin valot. Miu päästää huojentuneen hengähdyksen ja sanoo, että loppumatka voitaisiin vaikka juosta. Amber Cityn Pokémon Centerillä voi varmaankin yöpyä, ja lämmintä yösijaa kaksikkomme juuri nyt eniten kaipaa.

 

Saavuttuaan Pokémon Centeriin Miu aivastaa niin kuuluvasti, että kaikki aulassa oleskelevat ihmiset ja pokémonit käännähtävät häneen päin. Nenästä valuu senttien räkänoro, jonka lapsi pyyhkäisee epäsivistyneesti käteensä. Paheksuvista katseista huolimatta Miu hiippailee jonottamaan vuoroaan tiskille, jolla asioi tällä hetkellä joku mustatukkainen nuori mies.
”Flareon ja Quilava, ole hyvä”, hoitaja sanoo ja ojentaa miehelle kaksi tavallista poképalloa.
Mies kiittää lyhyesti ja poistuu, jolloin Miu nostaa Sasun tiskille ja Starlyn Great Ballin sen vierelle.
”Anteeksi, kauanko menee hoidattaa tiimini?” hän kysyy tiskin takana olevalta naiselta.
”Aamulla voit hakea.”
Miu saa jälleen muovisen kortin, jota vastaan hän voi myöhemmin noutaa tiiminsä. Tällä kertaa kortissa lukee 232. Hoitaja kertoo myös, että ilmaiset yösijat kouluttajille löytyvät toisesta kerroksesta.
”Sateen takia meillä on kyllä aika täyttä, mutta voit käydä katsomassa, josko mahtuisit sekaan.”

 

Tsume vilkaisee sateiselle, mustalle taivaalle ja ärähtää. Hän kaivaa taskustaan tupakka-askin ja sytyttää yhden – ei hän yleensä polta, ei. Paitsi jos vituttaa. Hänellä oli ollut sangen mielenkiintoinen tehtävä kesken, mutta sitten Tsuki päättikin ottaa tämän pikkulikanjahtauskeikan paremman palkkion toivossa. Se tutkimuskeskuksen Ichijou vaikutti olevan aika syvässä liemessä, kun sellaisia rahoja tarjoaa.
”Hei, saako nukkua alakerran sohvalla, jos ylös ei mahdu?!” joku pikkutyttö meuhkaa.
Tsume vetää sauhut ja huokaisee. Tsuki olisi ihan hyvin voinut ryhtyä tähän yksinkin. Hoitaja selittää taustalla lapselle, että valitettavasti aulassa ei saa yöpyä. Ja sitten jokin lyhyt astelee Tsume ohitse ulos sateeseen.

 

Hetkinen-- se tehtävän likka!

 

Naps! Miu käännähtää hätääntyneenä ja näkee nuoren miehen. Mies on tarttunut häntä kädestä, pysäyttänyt hänen matkansa. Lapsi riuhtaisee kätensä pois ja perääntyy pari askelta. Epäilyttävä, epäilyttävä tyyppi… juuri tuollaisia ihmisiä äiti ja isi ovat käskeneet varoa.
”Totaaaa”, mies aloittaa pyöräyttäen suuria ruskeita silmiään, ”näin että sulla on Eevee!”
”Ni-niin?” Miu kysyy äänessään pelkoa.
Eevee? Miksi se tuota miestä kiinnostaa? Sade piiskaa maata, yksittäinen auto ajaa ohitse. Hiljaisuus Miun ja tuon miehen välillä on ahdistava, painavakin.
”Mä satun tietämään niistä aika paljon”, nuorukainen selittää, ”mullakin oli yksi. Kehitin siitä Flareonin, haluuks nähdä?”
Niin tietty! Tuo nuori mieskin on pokémonkouluttaja ja hän haluaa jutella pokémoneista! Miu nyökkää, tokihan sitä Flareon kiinnostaa. Tyttö kun on nähnyt kyseisen lajin edustajan vain kuvista ja televisiosta.
”En viitti sitä tässä sateessa päästää pallostaan, mennään jonnekin kuivaan paikkaan. Tulipokémonit vihaa sadetta.”

 

Ja niin Miu lähtee Tsumen perään.
Hyväuskoinen ipana.

 

Tyttö upottaa sateesta kohmeiset kätösensä Flareonin lämpimään turkkiin. Eeveen tulimuoto haukahtaa lempeästi, sen sinertävät silmät tuikkivat. Se on hyvin kesy, se jopa nuolaisee Miun jäistä poskea. He ovat erään paikallisen koulun katoksen alla. Myöhästä kellonajasta ja kesälomasta johtuen koulu on toki kiinni, mutta kyllä täällä saa oleskella – niin tuo mies ainakin vakuutti. Hän oli esitellyt itsensä hetki sitten Tsumeksi, tulipokémoneihin erikoistuneeksi kouluttajaksi.
”Onko tällä Flareonilla nimeä? Mitä muita pokémoneja sinulla on?” Miu kyselee innostuneena.
”Ääh, no, se on vain Flareon. Ja toinen on Quilava. Se on luonteeltaan kyllä aika aggressiivinen, niin en viitti antaa sun silitellä”, Tsume naurahtaa.
Miu ymmärtää tämän. Hänkin nappasi tänään uuden pokémonin, sen Starlyn, joka vaikuttaa olevan hieman… väkivaltainen. Tsume veikkaa linnun olevan vain kesyyntymätön.
”Odota hetki, mun kaveri soittaa.”
Miu jää halimaan pörheää tulikettua, kun Tsume katoaa kauemmas juttelemaan. Juttelemaan Miusta ja Miun kiikuttamisesta Ichijoulle.

 

”Ei hemmetti, tärppäsi, tärppäsi! Tsuki, alapa nyt raahautua tänne!”

 

”Psst, sinä! Hei, sinä!”
Pieni käsi sateesta viittoo Miuta luokseen. Miu vilkaisee sivusilmällä vielä Tsumeen ja kävelee hahmon suuntaan. Nurkalla on nuori tyttö sinisen sateenvarjon alla. Omituisia ihmisiä yksi toisensa perään. Tyttö tarttuu Miun käteen ja pyytää tulemaan mukaan, mutta sitten hän jo tempaisee juoksuun. Tyttö raahaa Miuta perässään kaatosateessa. Menee hetki, ennen kuin Miu saa riuhtaistua itsensä irti.
”Minne viet minua?!”
Tuulenpuuska heittää sateenvarjon tytön kädestä, ilmavirta levittelee hänen pitkää ruskeaa tukkaansa. Ahdistus velloo Miun sisällä – mitä tämä on?
”Sinä olet vaarassa”, tyttö lausuu monotonisesti.

 

Nuo sanat hän lausuu Miun omalla äänellä, Miun omilla kasvoilla.
Toinen kaksoisolento. Hän on surusilmäinen Miu.

 


Kommentti: Lyhyt paska, koska yritän totutella pitkästä aikaa kirjoittamaan muutakin kuin (haisevaa) gradua. :D

 

perjantai, 29. kesäkuu 2018

Luku 002; 29.06.2018; Matka, jollaista Miu ei ole ennen kokenut

Lusikka kilahtaa kuppiin, kahvin tuoksu on vallannut koko toimiston. Vanha herrasmies istuu työpöytänsä ääressä silmäillen karanneen kloonin asiakirjoja – 015 on lähtenyt keskuksesta ilman lupaa.
”Tavallaan minä ymmärrän häntä”, sihteerikkö miettii, ”015 kasvatettiin Miu Tachibanan mahdolliseksi korvaajaksi. Tietenkin hän halusi astua näyttämölle, kun sana Miun karkaamisesta ehti hänen korviinsa.”
Ichijou pudistelee päätään. Heillä ei ole muita mahdollisuuksia kuin päästä Miusta. Vanhemmat eivät halua Miun varmuuskopiota turhaan. Mikäli Miu elää, kopiolla 015 ei ole oikeutta ottaa hänen paikkaansa.
”Järjestä asia, Minami. Otan itse yhteyttä Hinaan.”
Pöydällä olevassa valokuvassa poseeraa hymyilevä lapsi rusetti päässään. 015 oli niin iloinen, kun vihdoinkin hänelle tuli jotakin oikeaa käyttöä. Hän tapasi vihdoinkin isin ja äidin.

 

Puruglyn korvat heilahtavat, kun pöydällä oleva kännykkä pirahtaa soimaan. Eläkeläisnainen harppoo ripein askelin vastaamaan.
”Kyllä, tyttö on vielä täällä. Mutta minä en aio liata käsiäni, Ichijou.”
Ärtyneenä Hina lyö vanhalle kollegalleen luurin korvaan. Hän astelee huoneeseen, jossa yövieras koisii yhä patjallaan. Eeveen violetit silmät ovat tuimat, kun se seuraa Hinan liikkeitä tarkasti.
”En minä aio tyttöä tappaa, Sasu-pieni.”
Eevee ei usko Hinan sanoja. Se oli kuulostellut hetki sitten käytyä puhelinkeskustelua, vaikka olikin kuullut siitä vain Hinan osuuden. Hina kyykistyy ravistelemaan Miuta hereille, sillä tyttö olisi saatava nopeasti ulos hänen asunnostaan.

 

”Sinun on paettava ja unohdettava kaikki se hyvä, mitä sinulla oli.”

 

Miuta stressaa, kun Hina näyttää niin malttamattomalta. Mummeli naputtaa sormellaan pöytään ja vahtaa, kun lapsi mutustaa aamupalaa. Eeveelle ei ruoka puolestaan maittanut – Sasu taitaa olla niin epäileväinen Hinasta sen soiton jälkeen, että epäilee tädin yrittävän myrkyttää vieraansa.
”Ehkä minun pitäisi lähteä kotiin”, Miu tuumii pienellä äänellä.
Hina katsoo syvälle Miun silmiin pudistaen sitten päätään. Mutta miten nainen voisi kertoa lapselle, että ei, älä missään nimessä mene takaisin kotiisi. Siellä joku on jo ottanut sinun paikkasi, ja jos sinä menet sinne, jompikumpi teistä joutuu mahdollisesti kuolemaan.
”Kuulehan, tyttö”, Hina koettaa kuulostaa letkeältä, ”sinulla on jo pokémonkin! Mikset lähtisi kokeilemaan siipiäsi? Niinhän muutkin kymmenvuotiaat Diamandiassa tekevät.”
On totta, että Miu haluaisi lähteä pokémonmatkalle Shoutan tavoin. Mutta… mutta tuntuu pahalta jättää äiti ja isi näin. Vaikka he olivatkin salanneet Miulta tärkeitä asioita, ei Miu voisi silti ikimaailmassa vihata heitä. Hehän antoivat Miulle kaiken, mitä Miu tarvitsi – kodin, lämmön, rakkauden, ravinnon, lahjoja, jopa oman pokémonin. Olisi itsekkään kakaran kitinää vieläkin väittää vihaavansa heitä.

 

Kun Miu on kertonut Shoutasta ja kateudestaan pojan itsenäisyyttä kohtaan, Hina tietää välittömästi, mihin tarttua. Mummeli uskottelee, että Miu voisi saada vielä ystävänsä kiinni, jos lähtisi jo tänään Neon Routen kautta Topaz Towniin.
”Ennätät sinne ennen pimeäntuloa, jos lähdet nyt”, hän hymyilee, ”miksi antaa sille pojalle niin pitkä etumatka?”
Sasu ei tiedä, mitä ajatella. Se aavistaa kyllä, että mummeli yrittää johdatella Miuta, mutta onko se Miun parhaaksi vai pahaksi? Ja miksi Sasu edes piittaa? Eeveehän voisi yhtä hyvin lähteä omille teilleen ja elää omaa elämäänsä, tehdä mitä sitä huvittaa tehdä. Ei sen ole pakko olla lapsenvahti.

 

Mutta Sasu ei ole sellainen pokémon.
Sasu on vastuuntuntoinen.
Eikä Sasu-paralla oikein ole muutakaan tekemistä tässä ihmisten harmaassa maailmassa.

 

”Ihan oikeasti, isi! Sasu karkasi!” Miu parkuu.
Ja juuri Sasun karkaaminen soitti hälytyskelloja Eisuke Tachibanan päässä. Eisuke tietää, ettei Sasu ihan syyttä lähtisi Miun luota… miksi siis nyt? Tappeliko Miu jopa Eeveensä kanssa, kun sai tietää adoptiosta? Ei kai nyt sentään.
”Voisinko saada uuden pokémonin?” lapsi kysyy hymyssä suin.
Hän istuu nojatuolissa ja heiluttelee jalkojaan, hän odottaa innolla vastausta. Ihan Miun tyyppistä pyytää jatkuvasti jotakin – ainakin tyttö itse on entisellään.
”Katsotaan sitä sitten vähän myöhemmin, jos olet kiltti tyttö”, Eisuke iskee silmää.
”Jee! Kiitos, isi!” 015 riemuitsee.

 

015 ei ole koskaan saanut mitään itselleen. Kaikki on aina ollut Miun, hänen koko elämänsä ja sen ihmiset.
”Tämä on niin jännää!” hän tuumii innostuneena.
On kiva olla joku, joka on virallisesti olemassa. Tähänhän voisi vaikka tottua!

 

Lämmin kesätuuli pyyhkäisee hiuksia lapsen kasvoilta. Hän parantaa rusettinsa asentoa ja astuu ensimmäisen merkittävän askeleen, askeleen ulos kotikaupungistaan Lazulitesta. Sasu tepastelee vähän lapsen takana. Vaikka se haluaa uskotella itselleen, ettei sitä yhtään kiinnosta, pokémon nuuhkii silti uteliaana kesäistä ilmaa. Jossakin kauempana joku aloitteleva kouluttaja harjoittelee taistelemista Furfrounsa kanssa, kouluttajan äiti katselee meininkiä vierestä.
”Eikö me mennäkään?” Sasu kysäisee.
Miu on seisahtunut. Tyttö rutistaa Plusle-reppunsa olkaimia pienissä nyrkeissään ja tytön voi huomata jopa tärisevän vähän. Hän ei ole koskaan saanut poistua Lazulitesta, tämä on hänen ensimmäinen kertansa, kun hän lähtee kaupungista muuten kuin isin auton kyydissä.
”Älä huoli, Sasu. Kyllä me pystytään tähän.”
Tuolla jorinalla tyttö kerää rohkeutta vain itselleen, kyllä Sasu sen tietää. Askel ja toinen ja menoksi. He lähtevät kulkemaan Neon Routen hiekkaista tietä pitkin päämääränään Topaz Townin satamat.

 

Miu ja Sasu mutustavat eväitä, jotka Hina oli ystävällisesti pakannut heille mukaan. Ympärillä pyörii Lillipup, jolle Miu on antanut jo monta palaa voileivästään, mutta koiranpentu ei tunnu jättävän heitä rauhaan niin kauan, kun ruokaa piisaa.
”Onkohan Shouta jo Topazissa? Tai päässyt jo mantereelle?” Miu miettii harmistuneena haukaten vielä viimeisen palan leivästään.
”Evvv!”
Tyttö havahtuu ajatuksistaan, kun kuulee Eeveensä murisevan kiukkuisena. Tuo Lillipup on ryöstänyt loput Sasun osuudesta ja nyt pokémon on valmiina kostamaan. Eevee rauhoittuu kuitenkin aika nopeasti, ja painautuu takaisin istumaan. Ärhäkkä pörheys häntäkarvoissakin tasaantuu – ihan turhaa tapella mokoman rakin kanssa, niinhän?
”Älä ole tuollainen luovuttaja, Sasu! Se varasti sinun ruokasi!” Miu toruu startteriaan.
Sasu huokaisee. Ei tässä ole mistään niin hienosta kysymys kuin luovuttamisesta ja syvimmästä luonteenladusta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei ruoka palaa takaisin, vaikka miten tappelisi. Lillipup veti sen jo parempiin suihin.

 

”Sasu, Tail Whip ja Tackle!”
Niin. Miu sitten päätti, että Sasu ei voi antaa eväitä ryöstelevän hauvan olla rauhassa, vaan sen kanssa on pakko alkaa tapella. Sasu huiskauttelee jälleen taistelun tiimellyksen vuoksi pörhistynyttä puuhkahäntäänsä ja taklaa sitten kevyehköä koiranpentua.
”Heeeei, älä nyt viitsi! Minä halusin vain vähän syötävää!” Lillipup, äänestään päätellen naaraspuolinen, puolustaa tekosiaan Sasulle.
Lillipup ei ehdi puolustautua, kun Sasun sunnasta tulee jo Covet – valitettavasti pennulla ei ole mitään tavaraa, mitä voisi samalla varastaa, Covetilla kun pystyisi siihenkin. Lillipupin mielestä Covet oli epäreilu huijausisku. Se näyttää kieltään ja juoksee Neonin tiestä kauempana olevaan pitkään ruohikkoon.
”Ääääh, sinne meni. Tylsää!” Miu henkäisee turhautuneena.
Sasu on vain iloinen, ettei voimia tarvitse tuhlata enempää merkityksettömään otteluun.

 

Koska Eevee tietää kokemuksesta, että juuri silloin, kun pitäisi jaksaa jatkaa, ei ehkä pystykään.
Ne traumaattiset tapahtumat kirvelevät sitä yhä.

 

Monesti Miu on katsellut Diamandian karttaa, eikä tie Lazulite Cityn ja Topaz Townin välillä näytä kovin pitkältä. Mutta kun hän nyt kävelee sitä pitkin omin pikku jaloin… niin. Miu kokee tulleensa jollakin asteella petetyksi, koska vaikka aurinko heittelee jo viimeisiä säteitään, Topazin pikkukaupunkia ei vieläkään näy. Kiukku kasvaa lapsen mielessä ja isovarpaassa hiertää rakko.
”Ihan tyhmää!” Miu parahtaa ja heittäytyy tienviereen istumaan.
Hän kellahtaa makuulle ja katselee illanpunaista taivasta. Muutama pilvenhattara liikuskelee ylhäällä, mutta on silti aika kirkasta. Sasu istahtaa siivosti tielle. Itse asiassa Eeveen tassuihinkin tämä käpöstely jo vähän pistelee, muttei otus ole päästänyt mitään valituksen tapaistakaan suustaan. Toisin kuin Miu, joka ulisee tällä hetkellä oikein urakalla.
”Isi ja äiti ovat varmasti nyt tosi huolissaan minusta”, Miu höpisee, ”itse asiassa he varmasti katuvat katkerasti, että salasivat minulta totuutta niin pitkään! Ihan oikein pitää niitä vähän huolessa!”
Sasu ei osaa ajatella asiaa noin. Se tuumaa, että vanhemmat ajattelivat varmasti vain Miun parasta. Ja nyt tyttö käyttäytyy lapsellisesti ja itsekkäästi, tuntematta lainkaan häpeää.

 

Matka jatkuu. Reitti ympärillä on täysin hiljentynyt. Siinä missä Lazuliten päässä Neon Routea viihtyi paljon kouluttajia ja herkkuja kerjääviä, hylättyjä pokémoneja, ei täällä näkynyt ketään. Mitä pidemmälle hiekkatietä asteli, sen vähemmän näkyi liikettä. Miukin on lopettanut ulisemisen. Tytön jalkoihin sattuu yhä, mutta hetki sitten hän on pelästynyt pahemman kerran puusta pyrähtänyttä raakkuvaa Murkrowia, joka vei ajatukset turhautuneesta kiukusta pelkoon.
”Sasu, kävele hitaampaa”, Miu pyytää.
Kuten muistatte, alussa Sasu käveli Miun takana – nyt se ei enää jaksa odottaa, koska tytön vauhti on laskenut suoranaiseksi matelemiseksi. Eevee seisahtuu hetkeksi niin, että sen kouluttaja saa käveltyä sen rinnalle.
”Toivottavasti niitä kamalia lintuja ei ole enempää”, tyttö puhelee, ”muistaakseni Murkrowit tuovat jopa epäonnea. Sellaista me tässä vähiten tarvitaan!”
Tuosta Eevee on samaa mieltä, tämä koko reissu vaikuttaa jo valmiiksi hieman epäonniselta. Vilunväreet kiipivät Miun selkäpiitä, hän hieroo käsivarsiaan lämpimikseen.
”Veh-eh!!”

 

Se oli kivulias älähdys, tyttö seisahtuu katsomaan pokémoniaan.
Ja seuraavaksi Miu havaitsee, että Sasu arastaa takatassuaan, josta valuu verta.

 

Joku on hajottanut lasipulloja tielle, eikä kaksikkomme huomannut niitä kyllin ajoissa. Ei ole ollenkaan tavatonta, että aikuisten valvovaa silmää pakenevat teinit juopottelevat Neon Routen siimeksessä.
”Anna, otan sen pois”, Miu koettaa sanoa rauhallisella äänellä, mutta Sasupa paljastaa tytölle hampaansa perääntyen.
Eevee ei luota, että Miu osaisi ottaa lasin pois sen tassusta kyllin hellästi, todennäköisesti tumpelo aiheuttaisi sille vain lisää kipua. Miu koettaa kaapata pokémonin syliinsä, mutta Eevee linkuttaa taaksepäin kiukkuinen ilme naamallaan.
”Äääh, no”, Miu miettii pyöräyttäen silmiään, ”jos lupaan, etten koske tassuun? Jos vain otan sinut syliin? En halua kulkea yksin!”
Tuohon Sasun oli suostuminen, ja Eevee jatkaa matkaansa pikkutytön sylissä. Aika epätasaista kyytiä.

 

Ichijou viimeistelee päiväänsä toimistossaan, kun hänen sihteerinsä Minami astelee sisälle. Muutoin Ichijou sivuuttaisi sihteerikön sanomiset ja pyytäisi asian siirtämistä seuraavalle päivälle, mutta nyt kyse on vakavasta asiasta.
”Alkuperäinen on jälleen hylännyt korvausvaateet. 20 miljoonaa ei riitä hänelle tai hänen perheelleen.”
”Ahnetta porukkaa!” Ichijou ärähtää iskien nyrkkiä pöytään.
Virheitä on tehty ja nyt ne olisi korjattava. Mukaan lukien vaikea, hyvin vaikea sopimusrikkomus ja siihen liittyvä korvausvaade. Ichijou antaa luvan yhdistää Alkuperäistä koskevan puhelun hänen henkilökohtaiseen kännykkäänsä, olisi puhelu miten tärkeä hyvänsä, hän ei jää kymmenen jälkeen illalla tänne enää pyörimään – hänen vaimonsa odotti häntä kotiin jo kuudeksi. Minami näyttää pahoittelevalta, nyökkää ja poistuu huoneesta. Hetken päästä Ichijoun hopeakantinen kännykkä piriseekin jo.
”Amber Cityn biologinen keskus, Kazuma Ichijou puhelimessa.”

 

Pokémon Centerin läpinäkyvät liukuovet avautuvat ja Miu astelee haavoittunut Eevee sylissään aulaan. Tila on melko tyhjä, vain yksi noin keski-ikäinen nainen nuokkuu punaisella, pehmustetulla odotuspenkillä. Jostakin kuuluu askelten kopinaa. Tyttö astelee tiskille ja painaa punaista nappia, josta voi kutsua hoitajan paikalle.
”Hetki vain!” kuuluu naisen ääni takahuoneesta.
Tiski on Miuta nenään asti, joten tyttö joutuu hieman kurkotella asettamaan Eeveensä tiskille makaamaan. Sasu ärähtää kiukkuisena ja pitää päänsä pystyssä, se haluaa seurata tapahtumia eikä olla mikään toipilas.
”Hyvää iltaa”, hoitaja hymyilee Miulle, ”toitko Eeveesi hoitoon?”
Miu sopertaa, että Sasun tassuun meni lasinsiru Neon Routella. Hoitaja pudistelee päätään.
”Niin… aika yleinen ongelma sielläpäin. Onneksi meillä täällä Topazissa on rauhallista ja siistiä.”
Nainen nostaa Eeveen hellästi syliinsä, Sasu uskaltaa viimein rentoutua vähän. Nainen sanoo, että ehkä olisi hyvä, jos Sasu jäisi yöksi toipumaan, sillä lasinsirpaleen lisäksi Eevee on selvästi väsynyt ja rasittunut.
”Tällä saat pokémonisi takaisin.”
Miu katselee ihmeissään korttia, jossa on numero 103. Se on eräänlainen tunnistenumero, joka yhdistää hoitoon jätetyn pokémontiimin kouluttajaansa. Aamulla Sasu voisi taas hyvin.

 

”Mutta minne minä menen?” Miu huokaisee.
Hän on istahtanut naisen viereen penkille. Miu tietää, että hänen äitinsä Pokémon Centerissä Lazulitessa oli myös yöpymisosasto kierteleville kouluttajille, mutta tämä Topazin hoitokeskus on huomattavasti pienempi. Tyttö käpertyy sikiömäiseen asentoon penkille ja laittaa silmänsä kiinni – ehkä tässä penkillä voisi nukkua, ehkä…

 

Puoliunisena Miu hymyilee, sillä hänestä tuntuu hyvältä ja turvallisesta. Äiti silittelee hänen hiuksiaan hellästi.
”Ei herätä vielä”, hän mumisee tarttuen äitinsä käteen.
”Hei, tyttö, herätys nyt.”
Ääni ei kuulu Miun äidille. Tyttö raottaa vihertävänruskeita silmiään ja näkee Pokémon Centerin kattolaatat. Ja vieraan naisen kasvot. Tyttö pomppaa istumaan vähän hätääntyneenä ja tajuaa nopeasti olevansa edelleen Topaz Townin hoitokeskuksessa. Punatukkainen nainen naurahtaa hyväntuulisesti Miun nopealle reaktiolle.
”Oletko kouluttaja? En silti suosittele nukkumaan odotushuoneessa.”
”Sinähän nukuit itsekin! Kun minä tulin tänne, sinä nukuit tässä penkillä!”
Nainen kertoo nimekseen Eriko. Hän oli odottanut, että hänen Aipominsa Millette tulee kuntoon. Nyt Millette voi taas hyvin, ja Eriko on lähtemässä kotiin. Hän tarjoaa Miulle yösijaa, Pokémon Centerin seinällä oleva digitaalinen kello näyttää 01:44.
”Nuoret eivät ole niin kivoja edes pikkukaupungissa, että jättävät suojaamattomat kukkarot rauhaan”, Eriko huomauttaa osoittaen Miun reppua.
”Ethän sinä aio ryöstää minua?” tyttö kysyy kulmiensa alta.
Eriko nauraa taas – ei hän aio, ei tietenkään. Kenellä aikuisella nyt olisi käyttöä pikkulapsen taskurahoille?

 

Miu lähtee naisen mukaan, vaikka häntä on usein varoitettu vieraista ihmisistä.
Ensin Hina, nyt Eriko. Mitäs sen jälkeen?

 

Hän astelee Erikon perässä Topazin kapeita, mukulakivisiä katuja. Tähän aikaan yöstä kylässä ei ole mitään elämää, vain vaimea tuuli puhaltaa mereltä. Talot on rakennettu tiilistä ja niiden katot ovat matalia. Miu on nähnyt noita taloja usein, onhan hän perheineen kulkenut autolla Topaz Townin läpi. Mutta nyt on ensimmäinen kerta, kun Miu todella on tässä kylässä.
”Aaiiip! Pompom!” Millette kirkuu.
Aipom kulkee matkaansa talojen kattoja pitkin. Vikkelä pokémon jää välillä odottelemaan emäntäänsä sekä Miuta, jotteivät ihmiset jäisi pahasti jälkeen. Sitten se taas jatkaa äänekästä matkantekoaan.
”Shh, Millette! Ihmiset nukkuvat kesäisin ikkunat auki!” Eriko toruu pokémoniaan.
”Pooommmhhhh”, Aipom huokaisee myöntyväisesti.

 

Eriko avaa talonsa puisen oven. Rakennus on samanlainen kuin muutkin, joita Miu näki matkallaan Pokémon Centeristä tänne. Matalakattoinen, tiilirakenteinen, yksikerroksinen ja melko pieni. Millette napauttaa hännän käpälällään valot asuntoon, ihmiset riisuvat kengät jaloistaan.
”Teen sinulle pedin sohvalle”, Eriko hymyilee, ”istu sen aikaa vaikka pöydän ääressä”.
Miu nyökkää hiljaa ja istahtaa alas. Millette pomppii tytön vierelle irvistäen isosti, Miuta tuon apinapokémonin hammasrivistö vähän inhottaa.

 

Niin röyhkeä Miu ei sentään ole, että olisi kehdannut ruinata syötävää ennen nukkumaanmenoa. Nyt tyttö makaa sohvalla peiton alla vatsa kurnien ja miettii päivän tapahtumia. Koko adoptioasia, kloonihässäkkä ja matkaaminen pois tutusta ja turvallisesta Lazulitesta ovat saaneet tyttösen pään niin pyörälle, ettei hän oikein itsekään tiedä, mitä ajatella. Tekeekö hän oikein vai väärin? Pitäisikö hänen palata isin ja äidin luo? Etsivätkö he häntä jo? Miu ei tiedä.

 

Eisuke ja Kokone koputtavat Miun ovelle. Aamu on jo pitkällä ja aurinko korkealla. Miu herää unestaan makeasti haukotellen, vanhemmat astuvat huoneeseen.
”Harmi, että Sasu lähti”, Kokone pahoittelee, ”mutta isi ja äiti ovat ostaneet sinulle uuden kaverin!”
”Oikeasti?!” tyttö innostuu silmät intoa hohtaen.
Hän potkii peiton yltään, pomppaa seisomaan ja kirmaa halaamaan vanhempiaan. Eisukella on kädessään poképallo, jota mies nyt ojentaa tyttärelleen.
”Pidä siitä parempaa huolta, ettei se karkaa”, isukki sanoo lempeästi.
Miu ottaa poképallon ja pyyhkäisee sen kiiltävää kuorta toisella kädellään. Tytön sydän pamppailee innostuksesta.
”Avaa vain, se on tosi söpö!” äiti rohkaisee lasta.
Poképallo avautuu punaisen valon saattelemana. Miun edessä istuu hymyilevä Meowth. Kissa nostaa tassuaan ja naukaisee suloisesti. Kolikko kissapokémonin otsalla kimmeltelee. Miu kaappaa kevyen kissapokémonin heti halaukseensa ja kiittää vuolaasti vanhempiaan.
”Olin ihan… olin ihan varma, ettette anna minulle enää uutta pokémonia Sasun karkaamisen jälkeen…” hän nyyhkyttää ilon kyyneliä.
Eisuke silittää Miun hiuksia. Tottahan toki he luottavat Miuun. Ehkä Sasu oli sittenkin epäluotettava luonteeltaan? Ehkä se löysi tyttöystävän ja karkasi kadulle sen kanssa? Jotain sellaisia lapsellisia syitä vanhemmat puhelevat Miun mielialan kohottamiseksi.
”To-toivottavasti Sasu on onnellinen siellä, minne sitten menikin!” tyttö hymyilee kyyneltensä läpi herttaisesti.

 

Meowth aistii teeskentelyä Miun käyttäytymisessä, eikä se oikein tiedä, kuinka lapsen kanssa tulisi olla. Vanhemmat ovat jättäneet pokémonin kahdestaan lapsen kanssa, lapsi lukee innolla omia päiväkirjamerkintöjään.
”Aivan, Shouta on Miun luokkatoveri, niinhän se olikin”, tyttö höpisee päiväkirja kourassaan.
Meowth hiippailee kohti ovea, mutta lapsi tulee kaappaamaan sen syliinsä. Säikähtäneenä kissa kynsäisee arvet Miun käteen. Vaikka Meowth oli valmistautunut siihen, että tuo herkän oloinen lapsi alkaisi parkua, Miu vain hymyilee. Hymyilee ja potkaisee kissapokémonin vasten huoneen seinää.
”Kuules nyt, pokémon. Jos sinä satutat minua, minä satutan sinua. Meidän pitää tulla hyvin toimeen, että äiti ja isi ovat onnellisia.”
Kissa nousee tassuilleen katsoen lasta pelokkaasti arvioiden. Miu virne muuttuu jälleen pirteäksi, energiseksi lapsenhymyksi.
”Sinä tarvitset nimen, olemmehan sentään parhaat ystävät. Miten olisi… hmmm… Tua? Se olisi söötti!!”

 

Ja tähän Meowthin, anteeksi, Tuan on tyydyttävä.

 

Noin 15 kilometrin päässä Topazin pikkukaupungissa Miu avaa silmänsä uuteen kirkkaaseen kesäpäivään. Kermainen lohikeiton tuoksu tunkeutuu tytön nenään, kurina vatsassa yltyy.
”Huomenta”, Eriko toivottaa, ”kelpaisiko neidille kermapohjainen kalakeitto?”
”Joo! Kelpaa!” Miu vastaa vesikielellä.
Samassa hän saakin jo eteensä kipollisen höyryävää soppaa, jota hän alkaa nälkäisenä välittömästi lusikoida. Eriko lupaa antaa Milletten Mun mukaan, kun Miu lähtee hakemaan Sasua Pokémon Centeriltä. Ihan vain sen varalta, jos joku kouluttaja päättäisi haastaa Miun taikka villipokémon hyökkäisi kimppuun. Olisipa jotakin millä puolustautua.
”Kiitos, tosi kilttiä!”

 

Vaikka Topaz Town olikin yöllä kuin aavekaupunki, nyt torilla käy hulina. Raa’an kalan haju ei miellytä Miuta, mutta tyttö nauttii eloisasta tunnelmasta. Ihmisiä istuu pikkuruisilla, kotoisilla terasseilla kahvikupillisten ääressä, joukossa on myös paljon noille ihmisille kuuluvia pokémoneja.
”Veeeeh!” Sasu haukottelee.
Miu kuulee meren kohinaa ja lähtee juoksemaan äänen suuntaan, Eevee pinkaisee tytön perään.
”Paljonpa sulla riittää hommaa tuossa pikkulikassa!” Millette hekottaa Sasulle.
”Meriiiii! Merimerimerimeriiiiiii!” kuuluu jo innokas kirkuna rantakalliolta.
”Totta”, Sasu hymähtää Aipomin kettuilulle, ”minkäs tekee”.
Keskipäivän kirkkaat auringonsäteet saavat kohisevan meren kimmeltämään satumaisesti. Sasu seisahtuu Miun jalkoihin, tuuli pieksee kasvoja. Mutta Sasun silmät hohtavat ihmetystä, ihastelua.

 

Sasu ei ole milloinkaan nähnyt mitään noin kaunista.

 

Kaksi nuorta poikaa astelee Ichijoun toimistoon. Nyt on tosikeinot kyseessä, kun on otetaan rikollisten taidot käyttöön.
”Tsuki, Tsume”, Ichijou aloittaa painavasti, ”mikäli 014 palaa kotiinsa ja löytää sieltä numeron 015, me olemme todellisissa ongelmissa. Vanhemmat eivät hyväksyisi sitä.”
Vaaleatukkainen ottaa harmaalta laboratorionjohtajalta valokuvan, jossa on ruskeatukkainen pikkutyttö sylissään ärsyyntyneen näköinen, violettisilmäinen Eevee.
”Tuokaa hänet minulle vahingoittumattomana. Sitten voimme vaihtaa 014 takaisin paikalleen. Numerolla 015 on selvästi läksyt lukematta…”

 


Kommentti: Tsuki ja Tsume ovat hahmoja vanhasta tarinastani, jota kirjoitin vuodesta 2007 vuoteen 2010. Osa teistä tunteekin heidät. :3

Tuntuu, että tässä saagassa on kolme tarinan tasoa. Miun taso, numeron 015 taso sekä se suurempi skaala, jossa esimerkiksi Ichijou toimii. Saa nähdä, milloin tasot leikkaavat toisensa.

 

perjantai, 22. kesäkuu 2018

Luku 001; 22.06.2018; Tyttö, joka ei ollutkaan ainutlaatuinen

”Älä leiki jumalaa! En minä tarvitse sinulta lupaa olla olemassa ja elää!!”

 

Joskus pelkkä vilpitön tahto ja kaipaus voivat johtaa täysin kohtuuttomaan lopputulokseen. Herra ja rouva Tachibana Lazulite Citystä olivat yrittäneet lasta yli viiden vuoden ajan. Loputtomat lapsettomuushoidot, katteettomat lupaukset ja valtavat klinikkalaskut olivat saada heidän hartaan toiveensa omasta lapsesta sammumaan, mutta onneksi heille tarjottiin vielä viimeistä oljenkortta. Epäröiden, vapisevin kätösin tulevat vanhemmat tarttuivat tarjottuun mahdollisuuteen, ja paperihommien selvittyä parin kuukauden päästä heidän ihastuttavaan omakotitaloonsa muutti pieni, alle vuoden ikäinen tyttölapsi. Heidän tyttärensä.

 

Miu, miksi sinä olet?

 

Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, kun kasa yksityisen alakoulun lapsia kirmaa kirkuen ulos koulurakennuksesta. Heidän joukossaan on Miu, tarinamme sankaritar, 10-vuotias reipas lapsi. Miu juoksee kilpaa luokkatoverinsa Shoutan kanssa ja voittaa tämän – tyttö on hyvä urheilussa, muussa korkeintaan keskinkertainen.
”Hahaha”, Miu nauraa huohottaen, hän nojaa polviinsa ja virnistää, ”voitin sinut taas! Tarjoatko jätskit kotimatkalla?”
Shouta tuhahtaa. Jatkuva häviäminen tytölle käy poikaparan miehisyydelle, muttei hän tietenkään voi myöntää asian laittaa. Hän lupaa ostaa tytölle jäätelön.

 

Lapset ovat virkeällä tuulella, koska huomenna alkaa kauan ja hartaasti odotettu kesäloma. Miulle se tietää matkaa mummin luokse Margarite Towniin, mutta tällä kertaa tytön ei tarvitse lähteä sinne yksin. Miulla on nimittäin ihka oma pokémon, Sasu-niminen Eevee. Hän sai sen muutama kuukausi takaperin kymmenvuotislahjaksi vanhemmiltaan. Miu käännähtää vierellään kävelevään kultatukkaiseen poikaan.
”Mitä sinä teet kesällä, Shouta? Lähdetkö muka heti pokémonmatkalle?”
”Jep. Heti, kun kevättodistus on kourassa, meitsi suuntaa avaraan maailmaan!”
Tämä harmittaa Miuta. Hänen vanhempansa ovat ylisuojelevaisia, eivätkä ikimaailmassa anna hänen lähteä Sasun kanssa minnekään. Mutta Shoutan perhe on mukava ja rento, Shouta saa lähteä ja kokea suuren maailman.

 

Maailman, jonne Miu ei tule pääsemään pitkään, pitkään aikaan.
Hän on jumissa jähmeässä elämänkulussaan, opiskeluissa. Lapsen uraputkessa.
Hän kävisi alakoulun, yläkoulun, menisi yksityiseen lukioon ja sieltä Lazuliten yliopistoon.
Harmaata.

 

Tänään koulussa kaikki luokkatoverit kirjoittivat Shoutalle yhteisen kannustuskirjeen, jossa hänelle toivotettiin onnea Diamandian salien voittamiseksi ja muuta sellaista. Miu kirjoitti oman tervehdyksensä suu mutrulla ja katkerana, sillä oikeasti hän olisi halunnut itse olla se, jolle toivotetaan onnea. Mutta Miu on jumissa.

 

Tuttu jäätelökioski, noiden lasten vakipaikka. Vanilja ja mansikka, Miulle tietenkin vanilja. Shouta ei ole koskaan hiljaa, nytkin hän selittää ensimmäisestä pokémonistaan, shinystä Growlithesta, jonka on tällä viikolla saanut. Ja jonka kanssa hän lähtisi matkalle.
”Mehän voitaisiin ottaa pokémonottelu? Kun minullakin on Sasu!” Miu ehdottaa lipaisten vaniljatuuttiaan.
”Hmmmm”, vaaleatukkainen poika miettii, ”mutta sehän on pelkkä lemmikki? Mun Ossian on sentään kunnon ottelijapokémon!”
”Sehän nähdään! Sasu voittaa sinun Growlithesi!”

 

Sasu saa tuntea tassujensa alla karkean hiekan, kun se pääsee ulos poképallostaan alkukesäiseen päivään. Eeveetä vastassa on kultaturkkinen, kimmeltelevä Growlithe, joka tuntuu suhtautuvan alkavaan otteluun yhtä mielenkiinnottomasti kuin Sasukin. Urosten katseet kohtaavat ja ne tietävät, että kai tässä pitäisi jotakin yrittää, kun nuo penskat ovat niin innoissaan.
”Ossian, Ember!”
”Sasu, väistä sitä! Ja käytä Growlia!”
Hohkaava hiillos purkautuu tulikoiran suusta, mutta Sasu väistää näppärästi ja käyttää sitten Growlia, jolla laskee vastustajansa hyökkäystehoa. Se onkin hyödyksi, sillä Growlithet tunnetaan kokoonsa nähden kovasta hyökkäysvoimasta. Shouta komentaa pokémoninsa uuteen Emberiin ja tällä kertaa mokoma osuu. Tuliset kekäleet polttavat Sasu-paran nahkaa turkin lävitse, mutta Eevee ravistaa ne päältään ja valmistautuu iskemään. Tail Whip puolustuksen laskemiseksi ja sitten Tackle. Valitettavasti Eevee on kuitenkin sen verran pieni Growlitheen nähden, ettei Ossian edes kaadu taklauksesta.
”Sori, tämä ottelu menee minulle”, koira naurahtaa, tarttuu hampaillaan Sasun häntään ja pyöräyttää kevyemmän pokémonin hiekalle.
”Sisua! Tassuille vaan!” Miu komentaa jalkaansa polkien.

 

Ember estää Sasun pakenemisen, sitten Ossian iskee Bitellä.
Sasu ei jaksa nousta, ja lyhyt ottelu on mennyt Shoutan ja Ossianin parivaljakon voitoksi.

 

”No, kannattiko otella?”
Kysyjä on Miun äiti, joka suihkuttaa parantavaa lääkettä heikkovointisen Eeveen turkille. Pian Sasu virkoaakin jo parempaan kuntoon, nousee jopa istumaan ja pörhistelee ruskeaa turkkiaan. Miu mutrustaa suutaan – niin ehkei olisi kannattanut kokeilla onneaan. Mutta hän olisi vain halunnut näyttää Shoutalle, ettei hän ole yhtään sen huonompi. Että… että Miu voisi ihan yhtä hyvin lähteä kiertelemään Diamandiaa.
”Älä sure, nyt se on kunnossa”, äiti hymyilee ja taputtaa tyttöä päälaelle.
He ovat kotosalla. Äiti on paikallisen Pokémon Centerin ylihoitaja, joten hän tietää paljon pokémonien hoivaamisesta. Yliopistolla psykologian laitoksen dekaanina työskentelevä isä on vielä töissä tai sitten taas jossakin konferenssissa, ei Miuta edes kiinnosta. Hän on niin kyllästynyt olemaan kotona.
”Tule, Sasu. Mennään ylös.”
Eevee lähtee seuraamaan omistajaansa, kun tämä valuu laiskoin askelin kohti omaa huonettaan. Sasun mielestä Miu on tänään tavallistakin väsyttävämpi pentu.

 

Miu riisuu koulupukunsa ja vetää ylleen rennon T-paidan sekä lyhyet shortsit. Ulkona on helteistä, ja sekös lasta kismittää. Tyttö heittäytyy sängylleen makaamaan ja katsoo kattoa hetken, hänen päässään pyörii Shoutan voitonriemuinen ilme.
”Miksi sinun pitää olla niin heikko? Shoutan Growlithe oli tosi hyvä”, Miu marisee Eeveelleen tähän katsomatta.
Sasu heilauttaa korviaan, muttei moinen marina käy kylmäpäisen pokémonin tunteille. Uliskoon, jos ulisuttaa. Eevee tassuttaa kirjoituspöydän ääreen ja loikkii tuolin kautta pöydälle, josta se pystyy näkemään pihamaalle. Muutama Pidgey lentelee naapuruston taivaalla, joku vanha rouva kulkee Furret seuranaan – muita pokémoneja ei näy. Näkymä tältä ikkunalta on aina rauhallinen, kaunis ja seesteinen. Tämä on Lazuliten parhaita asuinalueita, ja sen havaitsee ennen kaikkea pysähtyneestä tylsyydestä.

 

Sekä Sasusta että Miusta tuntuu siltä, että aika vain lipuu eteenpäin.
Mitään ei koskaan tapahdu, kaikki on kuin ennalta kirjoitettua.
Elämä kulkee heidän lävitseen, vaikka he haluaisivat itse kulkea elämänsä läpi.

 

Samana iltana se kuitenkin tapahtuu, Miun tylsyyden kupla posahtaa julmasti ja täysin varoittamatta. Kun tyttö Eeveineen on hetken ennen iltapalaa vaellellut pihamaalla (Miu on koettanut saada Sasun hakemaan palloa, mutta Eevee ei ole oikein innostunut leikistä), hän tulee olohuoneeseen ja huomaa televisiossa pyörivät iltauutiset. Normaalisti Miun vanhemmat ovat niin varovaisia, että antavat tytön katsoa pelkkiä lastenohjelmia, mutta nyt kukaan ei ole vahtaamassa – olohuoneessa ovat vain Miu, Sasu sekä ruudussa monotonisesti uutisia lukeva nainen.
”Ruumiinavauksen tehneen lääkärin mukaan Tourmaline Cityn lapsivainaja on noin 9–11-vuotias. Tytön henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Ainoa erityinen tuntomerkki ruumissa oli hänen niskaansa hiusrajan alle poltettu numerosarja 013. Polttomerkki on kuitenkin ollut--”
Miun sydän tykyttää. Ruudussa näkyy valokuva tytön kasvoista, ja nuo kasvot… ne ovat hänen omansa. Tourmaline Cityssä on murhattu aivan hänen näköisensä lapsi.

 

Miu tasaa hengitystään. Hän kuuntelee, kun uutisankkuri kertoo, että tyttö löytyi silvottuna, raajatta. Sasu katsahtaa omistajaansa vähän huolissaan – kyllä Sasukin television kuvasta heti hoksasi, mikä on vikana. Miulla on ollut kaksoisolento. Siitä Eevee ei kuitenkaan tiedä, ovatko kaksoisolennot ihmisten parissa niin harvinaisia, että ne herättävät noin järkyttyneitä reaktioita. Vai raa’asta murhastako Miu kauhistui?
”Mi-minulla… minullakin on… täällä jotakin…”
Tyttö haroo niskavillojaan ylös, ylös. Mielenkiinnosta Sasu pomppaa sohvan selkänojalle ja katsoo tytön niskaa. 014.
”Sasu, mitä siellä on? Sama numero kuin uutisten tytöllä?! Vai jotain muuta?!”

 

”Kyse ei voi olla sattumasta”, Sasu tuumii, ”Miulla on oltava jokin yhteys murhattuun lapseen”.
Jotenkin Eevee aavistaa pahaa tästä kaikesta.

 

Televisio simahtaa mustaksi. Miun äiti on tullut keittiöstä huoneeseen, hänen kasvoillaan on jäinen ilme. Äiti kysyy, miksi ihmeessä Miu katsoo uutisia, niistähän tulee vain paha mieli. Ne eivät ole mitään lastenohjelmaa.
”Äiti”, Miu aloittaa edelleen järkytystä äänessään, ”onko minulla joskus ollut kaksoissisko?”
”Ei. Ei tietenkään.”
Miun äidin ääni on niin hyytävä ja välinpitämätön, ettei Miu ole melkein tunnistaa noita oman äitinsä sanoiksi. Ahdistus alkaa velloa aina vain kuohuvimpina aaltoina tytön mielessä, eikä hän voi tehdä muuta kuin paeta tilanteesta yläkertaan.
”Ei hemmetti… pitänee soittaa Eisukelle…” äiti ärähtää alkaen tonkia puhelintaan.
Eevee pinkaisee Miun perässä yläkertaan, sillä se on vähän huolissaan tytöstä. Vaikka tavallaan pokémonia olisi myös kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, mitä Miun vanhemmat juttelisivat puhelimitse.

 

Sasu ei oikein tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla kylpemisestä. Toisaalta Eevee kyllä tykkää olla puhtaampi, mutta toisaalta märkä turkki häiritsee sitä. Miu suihkuttaa lämmintä vettä Sasun turkkiin hajamielinen ilme kasvoillaan, vaahdotettu pokémonshampoo huuhtoutuu kohti viemäriä. Kylpyhuoneen ilma on kuumaa ja tunkkaista, joten Miu menee työntämään ikkunan auki. Lämmin höyry purkautuu viilenevään alkukesän iltaan.
”Veh, veh!”
Sasu pörhistelee turkkiaan kuivemmaksi, Miu upottautuu vaahtoiseen kylpyammeeseen. Tyttö ohjaa sormensa jälleen niskaansa ja koskettaa polttomerkkiä, häntä puistattaa. Sasu ei vain voi ymmärtää, miten tuo ihminen ei ole koko kymmenvuotiaan elämänsä aikana huomannut, että hänen niskaansa on poltettu numerosarja… ehkei sitä tunne mitenkään, ehkei hiusrajan alle tule koskaan katsottua?
”Se uutisten tyttö näytti ihan minulta”, Miu mutisee itsekseen.
Tytön kasvot valahtavat makealle tuoksuvan veden alle. Hän pidättää hengitystään ja antaa kuuman veden kipristellä poskipäitä.

 

Mikä tämä piinaava tunne on?

 

”Tachibana, Miu”, opettaja lukee listasta.
On todistustenjaon aika. Miu astelee luokan eteen ja vastaanottaa arvosanansa kaksin käsin. Sitten hän lipuu takaisin pulpetilleen, ja on seuraavan oppilaan vuoro hakea paperi. Hän kurkistaa arviointeja ja näkee juuri sen, mitä on odottanutkin: liikunnasta täysi 10, muut arvosanasta 6 arvosanaan 9. Keskinkertaista. Ja kun isä olisi niin halunnut nähdä, että tänä vuonna Miu nostaa kaikkien lukuaineiden arvosanat vähintäänkin kahdeksikkoon.
”Ei sillä ole väliä, mitä numeroita saan. Meikästä tulee pokémonmestari eikä mikään lammas!” Shouta selvittää kavereilleen luokan perällä.
Poikien juttuja kuunnellessaan Miu alkaa nojailla tylsistyneenä kämmeneensä. Hänen kasvoiltaan paistaa kateus ja ärsytys, mutta hän ei sano mitään. Eikä voi olla kuuntelematta.
”Tänä iltana mä ja Ossian lähdetään. Äiti on hommannut minulle sopivat vaatteet ja repun, ne on oikeasti aika coolit!”

 

Niin, niin, niin.
Shouta lähtee tänään suureen maailmaan, Miu pääsee kesällä korkeintaan mummilleen Margariteen.

 

Lapset saavat vielä jäätelöt ennen kesälaitumille kirmaamista. Miu on niin poissaoleva, ettei ole hakenut omaansa. Luokkahuone on lähes tyhjä, mutta Shouta on havainnut Miun olevan kovinkin ajatuksissaan. Hän astelee tytön pulpetin ääreen ja tökkää tuutilla Miuta poskeen.
”Tämä on sun”, Shouta virnistää, ”etkö muka tahdo sitä? Voin minäkin sen ottaa!”
Tyttö ottaa jäätelön pojalta ja alkaa avata kääreitä. Shouta vetää viereiseltä pulpetilta tuolin istahtaen Miuta vastapäätä.
”Kuule, näin eilen ihan sun näköisen tytön uutisissa”, blondi poika aloittaa.
Miu kohottaa vihertävänruskeat silmänsä pojan kasvoihin, pelko ja hämmennys loistelevat. Shouta kysyy, onko Miulla sukulaisia Tourmalinessa tai jotakin. Tai tietääkö Miu, onko joku hänen sukulaisensa murhattu viime aikoina.
”Olet ihan typerä”, Miu tuhahtaa ja astelee ulos luokasta.

 

Sinäpä sen sanoit, Miu. Tämä on järjetöntä.

 

Kirin-niminen Snubbull järsii omenaa pöydän päässä, muutoin ei kuulu kuin seinäkellon sekuntiviisarin tasainen tikitys. Miun vanhemmat, Eisuke ja Kokone, istuvat keittiön pöydän ääressä. Edessään heillä on kasa vanhoja asiakirjoja, jotka koskevat heidän tytärtään.
”En ymmärrä, miksi sellaista materiaalia on sallittua edes näyttää iltauutisissa”, Eisuke pudistelee päätään.
”Sanos muuta. Nyt tyttö on aivan hämmentynyt!”
Paperit ovat päällisin puolin tavallisia lapsen adoptoimiseen liittyviä asiakirjoja, mutta niissä on muutama erikoisempi kohta. Miu on tuote, hänet on ostettu biologiselta tutkimuskeskukselta. Miu ei ole ainutlaatuinen tyttö, hän on 14. kopio.
”Meidän on selitettävä asia hänelle, ennen kuin hän saa päähänsä jotakin vielä omituisempaa”, Eisuke toteaa kylmän rauhallisena.
Kirin viskaa omenanraadon lattialle, mistä Kokone poimii sen hitusen ärsyyntyneenä ja laittaa roskakoriin. Hiljaisuus palaa hetkeksi, sitten Kokone nyökkää. Heillä ei ole muita vaihtoehtoja.
”Nyt tapettu oli siis 013… edellinen oli 008? Kuka heidät oikein haluaa päiviltä?”

 

”Kokone-kulta, sehän on päivänselvää.”

 

Se kaikki tapahtui kovin nopeasti eikä se mennyt hyvin. Vanhemmat yrittivät puhua Miulle siitä, että hänet on adoptoitu, mutta Miu oli känkkäränkkätuulella eikä suostunut kuuntelemaan. Koko hänen pieni maailmansa oli romahtanut noiden sanojen myötä, eikä tyttö yllättäen tuntenut enää omaa itseään. Hän oli hukassa ja kaikki tuntui masentavalta ja merkityksettömältä. Miksi isi ja äiti tekivät niin? Jos Miu ei ole oikeasti heidän lapsensa, Miuhan on korvattavissa kenellä tahansa?! Jotakin sellaista nuori päähenkilömme kävi läpi päässään. Mutta tieto adoptiosta sai sentään eiliset iltauutiset katoamaan hänen mielenpäältään, mitä vanhemmat olivat toki toivoneetkin.

 

”Parempi, ettei hän ajattele asiaa.”
”Hän on vasta niin nuori, ei hän voi mitenkään käsittää.”

 

Kokone yritti puhua adoptioasiasta vielä toistamiseen tyttärelleen, mutta Miu lukittautui huoneeseensa ja kieltäytyi kuuntelemasta. Kokone jutteli oven takaa, Sasu makasi pöydällä, Miu oli käpertynyt täkkiinsä harjoittamaan angstista itsetutkiskelua. Lopulta äiti kuitenkin ymmärsi, ettei lapsi ole juuri nyt ollenkaan vastaanottavaisella tuulella, joten hän lausui vain hyvät yöt ja poistui alakertaan.

 

Huone on pimeä. Eevee on torkahtanut vakipaikalleen kirjoituspöydälle, mutta Miu ei nuku. Hän istuu peilin edessä ja koettaa nähdä niskaansa tässä kuitenkaan onnistumatta. Miu tuhahtaa ja hiippailee ulos huoneesta, kello on jo yli puolenyön, joten vanhemmat ovat varmasti jo nukkumassa. Ovi narahtaa ja valonoro Miun huoneesta syöksyy viivana mustaan käytävään.
”Eeev?” Sasu kohottaa päätään unisena.
”Nuku sinä vain, Sasu. Minun pitää tarkistaa yksi asia…”
Eevee laskee päänsä takaisin alas, mutta pitää silti silmänsä vielä avoinna. Pokémon katsoo, miten ruikku lapsi hipsuttaa käytävään. Ja sitten tulee taas ihanan hiljaista.

 

”Amber Cityn biologinen keskus”, Miu lukee, ”DNA-kartta 00731”.
Hän on käynyt varastamassa vanhempiensa lipastosta kasan häntä koskevia papereita. Hänet on adoptoitu parin kuukauden ikäisenä tähän Tachibanan perheeseen nimettömänä tyttönä, jota kutsuttiin vain koodinimellä 014-00731. Varsinaisissa lapsen adoptiota koskevissa asiakirjoissa häntä puhuteltiin jo nimellä Miu.
”Eveh!”
Sasu loikkaa alas pöydältä ja tulee katsomaan tekstejä. Eevee ei osaa lukea ihmisten kirjoitusta, joten sen huomion kiinnittää valokuva pikkuvauvasta, jolla on hieman ruskeaa tukkaa päälaella – tuo on varmaankin Miu kymmenen vuoden takaa.
”Vai pitivät he tätä minulta kaiken aikaa”, Miu pihisee äänessään sekä surua että vihaa.
Tyttö kerää paperit samaan kansioon, mistä oli ne ottanutkin, ja sujauttaa kansion sitten Plusle-reppuunsa. Hän laittaa sinne myös kukkaronsa, pyyhkeen, hammasharjan ja parit sukkia sekä pikkuhousuja.
”Sasu, me lähdemme Amber Cityyn!” tyttö julistaa päättäväisenä.

 

”Kuulostaa vaivaloiselta”, kuuluvat Eevee-raukan ajatukset.

 

Miu on vaihtanut päälleen ruudullisen mekon sekä mustat polviin yltävät leggingsit. Hän jättää tarkoituksella sekä kännykänsä että kotitalonsa avaimet pakkaamatta.
”He ovat valehtelijoita!” tyttö ajattelee adoptiovanhemmistaan.
Sasun mielestä lapsen pitäisi vähän kylmätä päätään ja ajatella järkevästi, mutta kuinka pokémon sen voisi tuoda esille? Hieman rasittuneena uros astelee ulos valkeaksi maalatusta omakotitalosta omistajansa perässä, ja heti tämän jälkeen tyttö asettaa oven kiinni. He lähtevät suunnistamaan Lazulite Cityn pimeään, viilenneeseen alkukesän yöhön.

 

”Isi on töissä tuolla”, Miu kertoo Sasulle.
Kaksikko on seisahtunut Lazulite Cityn yliopiston eteen. Opinahjon korkea, ikoniseksikin noussut kellotorni kohoaa korkeuksiin, rakennus seisoo yössä. Jostakin keskustasta päin kantautuu musiikkia, koska vanhemmat oppilaat juhlivat siellä kouluvuotensa päättymistä vähän Miun ikäluokkaa railakkaammin.
”Lähdetään kohti Neon Routea, meidän pitää päästä satamaan”, lapsi jatkaa yksinpuheluaan.
Sasu astelee tytön perässä. He kävelevät kapeaa kujaa pitkin, kerrostalon ylähuoneiston avoimesta ikkunasta kaikuu naisen äänekästä naurua. Eeveestä tuntuu siltä, että kaksikkoa vahdataan, eivätkä vahtaajat suinkaan ole noissa korkeissa taloissa asuvat ihmisolennot.

 

Äkäinen kolahdus.

 

Kadulla pönöttänyt metallinen roskakori on kaatunut. Se kierii asfalttia pitkin, kunnes törmää tiilisen talon seinään. Miu näyttää vähän pelästyneeltä, hermostuneeltakin. Hän pyytää Sasua pysymään lähellä, Eevee kuulostelee ympäristöä korvat höröllä.
”Htyyy…”
Sivukujalta astelee raihnaisen näköinen, huuliaan lipova Mightyena. Sitten toinen ja kolmas. Kylkikuut paistavat nälkiintyneiden hyeenojen nahan ja heikkolaatuisen turkin läpi inhottavasti, niiden katse on nauliintunut – ei, ei Miuun – Sasuun. Ne aikovat syödä Sasun.
”Veh!” Sasu haukahtaa Miulle napakasti pinkaisten sitten juoksuun.
”Äääää, älä jätä minua yksin!!”

 

He eivät ehdi kauan juosta, kun vastaan astelee jälleen uusi Mightyena, tällä yksilöllä on myös jaloissa pyöriviä Poochyenoita, jotka näyttävät ihan yhtä nälkäisiltä.
”Me ollaan umpikujassa”, Miu puree huultaan koettaen raukkamaisesti pysytellä Eeveensä takana.
Sasu yrittää puhua katujen asukeille järkeä, mutta saa vastaukseksi vain ivallista naurua ja pilkkaamista lemmikkipokémonin statuksestaan.
”Minä otan ensimmäisen palan”, naaraspuolinen Mightyena naurahtaa ja hyppää kohti kaksikkoamme.

 

”Mirre, Night Slash!”
Sulavaliikkeinen Liepard hyppää Miun ja Sasun eteen, pelästyttää katujen heikommat pokémonit tiehensä… miksi?

 

Vanhahko nainen on pelastanut Miun ja Sasun. Hänen Mirre-Liepardinsa on niin paljon koulutetumpi, että Mightyenat häipyivät saman tien käpälämäkeen. Nyt Miu on seurannut tätä mummelia ja istuu nyt pöydän ääressä höyryävä teekuppi edessään.
”Eikös ole aivan liian myöhä sinun ikäisellesi tytölle liikkua yksin ulkosalla?” nainen horisee voidellessaan Miulle voileipää.
Miuta hävettää. Hän puristaa polviaan itseään vasten katse matalalla, Sasu vain istuu penkinreunalla mitäänsanomaton ilme naamallaan. Eevee tarkastelee asunnossa lymyileviä pokémoneja: Liepardin lisäksi Eevee havaitsee ainakin sohvalla nukkuvat Skittyn ja Puruglyn.
”Jää toki yöksi, on jo myöhä”, mummeli hymyilee laskien leivän Miun eteen, ”minä olen Hina”.
Miu nyökkää ja haukkaa leipää, se on ihan kelvollisen makuista.

 

Hina on kiinnostunut siitä, minne Miu on oikein matkalla. Rouvan silmät laajenevat, kun Miu kertoo hänen kohteensa olevan Amber Cityn biologinen keskus.
”Tiedätkö siitä jotakin?” Miu niiskaisee havaittuaan naisen ilmeen.
”Äh, en. Eräs kollegani työvuosiltani työskentelee siellä, siinä kaikki.”
Miu nostaa Plusle-reppunsa lattialta ja kaivaa sieltä esille kansion, jonka aiemmin varasti vanhempiensa kätköistä. Hän pyytää Hinaa vilkaisemaan papereita. Nainen epäröi hetken, mutta ottaa paperit lapselta ja alkaa silmäillä niitä.

 

”Sinä siis onnistuit, Ichijou…” Hina miettii.

 

Kun Hina oli maininnut kollegastaan, näppärä Miu oli osannut ynnätä yksi ja kaksi – Hina on työskennellyt alalla, Hina voisi osata selittää näitä asioita hänelle. Nyt lapsi tuijottaa vaativasti papereihin perehtyvää vanhaa naista.
”Jos tuijotat noin, minä ihan hermostun!” Hina naurahtaa laskien laput pöytään.
Miu kerää kaiken vaivihkaa takaisin reppuunsa, mutta hänen koko olemuksensa vaatii vastauksia.
”Minä näin uutiset, Hina-täti. Sen Tourmalinessa tapetun tytön kasvot.”
”Niin”, Hina huokaisee hörpäten teetään, ”hänellä on todennäköisesti samat geenit kuin sinulla. Hän oli 013-00731.

 

Tieto luonnollisesti järkytti Miuta, mutta Hina ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin raottaa totuuden verhoa. Miu on rakennettu DNA-kartan 00731 näytteestä Amber Cityn biologisessa keskuksessa, ja Miun niskaan poltetusta numerosta päätellen hän on 14. kappale. Miu on jonkun toisen henkilön halpa kopio, jonka hänen itsekkäät vanhempansa ostivat omaksi lapsekseen omia, itsekkäitä tarpeitaan varten. Miu ei ole ainutlaatuinen, hänet voidaan milloin tahansa korvata.

 

”Oletpa sinä kiltti poika”, Hina letkauttaa Sasulle, joka valvoo Miun vuoteen äärellä.
Rasittunut lapsi on nukkunut jo tunteroisen, mutta Hina valvoo. Ja Sasu myös. Hina on asettanut lukulasit nenälleen, hän käy vielä läpi adoptiopapereita sekä biologiselta tutkimuskeskukselta saatua tuoteraporttia.
”Vai että 15 vuoden takuu”, Hina naurahtaa kylmästi, ”he varmaan toimittavat uuden Miun hänen vanhemmilleen pian, jos Miu karkasi lopullisesti kotoaan”.
Hina paijaa hellin käsin Sasun ruskeaa turkkia. Mummeli kehottaa Eeveetä pitämään ihmislapsesta hyvää huolta.

 

”Tällaista elämäntarinaa ei olisi koskaan saanut syntyä, Ichijou. Etkö sinä ymmärrä, että kun kerran luot ajattelevan ja tuntevan elämän, sinulla ei ole oikeutta enää kohdella sitä miten tahdot?”

 

”Huomenta, äiti!”
”Oletpa sinä aikaisin ylhäällä, Miu!” Kokone haukottelee istahtaen keittiön pöydän ääreen.
”Siitä eilisestä… ei enää puhuta siitä. Me ollaan ihan yhtä paljon perhe, vaikka minut onkin adoptoitu, eikö?”
”Tietenkin!”
Kokone halaa tytärtään. Tytärtään, joka ei ole enää 014, vaan hänen hiustensa alle niskaan on poltettu numerosarja 015.

 

”Miu, minä otan sinun paikkasi, kun se ei sinulle kerran kelpaa.”
Joko sinä kadut, Miu? Vastaa, Miu!!

 


Kommentti: Haluan syventää klooniteemaa, kun se oli Minori-saagassa niin pinnallisella tasolla. Miu on vitun tyhmä ja hemmoteltu, she will regret everything. Her very existence.