”Älä leiki jumalaa! En minä tarvitse sinulta lupaa olla olemassa ja elää!!”
Joskus pelkkä vilpitön tahto ja kaipaus voivat johtaa täysin kohtuuttomaan lopputulokseen. Herra ja rouva Tachibana Lazulite Citystä olivat yrittäneet lasta yli viiden vuoden ajan. Loputtomat lapsettomuushoidot, katteettomat lupaukset ja valtavat klinikkalaskut olivat saada heidän hartaan toiveensa omasta lapsesta sammumaan, mutta onneksi heille tarjottiin vielä viimeistä oljenkortta. Epäröiden, vapisevin kätösin tulevat vanhemmat tarttuivat tarjottuun mahdollisuuteen, ja paperihommien selvittyä parin kuukauden päästä heidän ihastuttavaan omakotitaloonsa muutti pieni, alle vuoden ikäinen tyttölapsi. Heidän tyttärensä.
Miu, miksi sinä olet?
Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, kun kasa yksityisen alakoulun lapsia kirmaa kirkuen ulos koulurakennuksesta. Heidän joukossaan on Miu, tarinamme sankaritar, 10-vuotias reipas lapsi. Miu juoksee kilpaa luokkatoverinsa Shoutan kanssa ja voittaa tämän – tyttö on hyvä urheilussa, muussa korkeintaan keskinkertainen.
”Hahaha”, Miu nauraa huohottaen, hän nojaa polviinsa ja virnistää, ”voitin sinut taas! Tarjoatko jätskit kotimatkalla?”
Shouta tuhahtaa. Jatkuva häviäminen tytölle käy poikaparan miehisyydelle, muttei hän tietenkään voi myöntää asian laittaa. Hän lupaa ostaa tytölle jäätelön.
Lapset ovat virkeällä tuulella, koska huomenna alkaa kauan ja hartaasti odotettu kesäloma. Miulle se tietää matkaa mummin luokse Margarite Towniin, mutta tällä kertaa tytön ei tarvitse lähteä sinne yksin. Miulla on nimittäin ihka oma pokémon, Sasu-niminen Eevee. Hän sai sen muutama kuukausi takaperin kymmenvuotislahjaksi vanhemmiltaan. Miu käännähtää vierellään kävelevään kultatukkaiseen poikaan.
”Mitä sinä teet kesällä, Shouta? Lähdetkö muka heti pokémonmatkalle?”
”Jep. Heti, kun kevättodistus on kourassa, meitsi suuntaa avaraan maailmaan!”
Tämä harmittaa Miuta. Hänen vanhempansa ovat ylisuojelevaisia, eivätkä ikimaailmassa anna hänen lähteä Sasun kanssa minnekään. Mutta Shoutan perhe on mukava ja rento, Shouta saa lähteä ja kokea suuren maailman.
Maailman, jonne Miu ei tule pääsemään pitkään, pitkään aikaan.
Hän on jumissa jähmeässä elämänkulussaan, opiskeluissa. Lapsen uraputkessa.
Hän kävisi alakoulun, yläkoulun, menisi yksityiseen lukioon ja sieltä Lazuliten yliopistoon.
Harmaata.
Tänään koulussa kaikki luokkatoverit kirjoittivat Shoutalle yhteisen kannustuskirjeen, jossa hänelle toivotettiin onnea Diamandian salien voittamiseksi ja muuta sellaista. Miu kirjoitti oman tervehdyksensä suu mutrulla ja katkerana, sillä oikeasti hän olisi halunnut itse olla se, jolle toivotetaan onnea. Mutta Miu on jumissa.
Tuttu jäätelökioski, noiden lasten vakipaikka. Vanilja ja mansikka, Miulle tietenkin vanilja. Shouta ei ole koskaan hiljaa, nytkin hän selittää ensimmäisestä pokémonistaan, shinystä Growlithesta, jonka on tällä viikolla saanut. Ja jonka kanssa hän lähtisi matkalle.
”Mehän voitaisiin ottaa pokémonottelu? Kun minullakin on Sasu!” Miu ehdottaa lipaisten vaniljatuuttiaan.
”Hmmmm”, vaaleatukkainen poika miettii, ”mutta sehän on pelkkä lemmikki? Mun Ossian on sentään kunnon ottelijapokémon!”
”Sehän nähdään! Sasu voittaa sinun Growlithesi!”
Sasu saa tuntea tassujensa alla karkean hiekan, kun se pääsee ulos poképallostaan alkukesäiseen päivään. Eeveetä vastassa on kultaturkkinen, kimmeltelevä Growlithe, joka tuntuu suhtautuvan alkavaan otteluun yhtä mielenkiinnottomasti kuin Sasukin. Urosten katseet kohtaavat ja ne tietävät, että kai tässä pitäisi jotakin yrittää, kun nuo penskat ovat niin innoissaan.
”Ossian, Ember!”
”Sasu, väistä sitä! Ja käytä Growlia!”
Hohkaava hiillos purkautuu tulikoiran suusta, mutta Sasu väistää näppärästi ja käyttää sitten Growlia, jolla laskee vastustajansa hyökkäystehoa. Se onkin hyödyksi, sillä Growlithet tunnetaan kokoonsa nähden kovasta hyökkäysvoimasta. Shouta komentaa pokémoninsa uuteen Emberiin ja tällä kertaa mokoma osuu. Tuliset kekäleet polttavat Sasu-paran nahkaa turkin lävitse, mutta Eevee ravistaa ne päältään ja valmistautuu iskemään. Tail Whip puolustuksen laskemiseksi ja sitten Tackle. Valitettavasti Eevee on kuitenkin sen verran pieni Growlitheen nähden, ettei Ossian edes kaadu taklauksesta.
”Sori, tämä ottelu menee minulle”, koira naurahtaa, tarttuu hampaillaan Sasun häntään ja pyöräyttää kevyemmän pokémonin hiekalle.
”Sisua! Tassuille vaan!” Miu komentaa jalkaansa polkien.
Ember estää Sasun pakenemisen, sitten Ossian iskee Bitellä.
Sasu ei jaksa nousta, ja lyhyt ottelu on mennyt Shoutan ja Ossianin parivaljakon voitoksi.
”No, kannattiko otella?”
Kysyjä on Miun äiti, joka suihkuttaa parantavaa lääkettä heikkovointisen Eeveen turkille. Pian Sasu virkoaakin jo parempaan kuntoon, nousee jopa istumaan ja pörhistelee ruskeaa turkkiaan. Miu mutrustaa suutaan – niin ehkei olisi kannattanut kokeilla onneaan. Mutta hän olisi vain halunnut näyttää Shoutalle, ettei hän ole yhtään sen huonompi. Että… että Miu voisi ihan yhtä hyvin lähteä kiertelemään Diamandiaa.
”Älä sure, nyt se on kunnossa”, äiti hymyilee ja taputtaa tyttöä päälaelle.
He ovat kotosalla. Äiti on paikallisen Pokémon Centerin ylihoitaja, joten hän tietää paljon pokémonien hoivaamisesta. Yliopistolla psykologian laitoksen dekaanina työskentelevä isä on vielä töissä tai sitten taas jossakin konferenssissa, ei Miuta edes kiinnosta. Hän on niin kyllästynyt olemaan kotona.
”Tule, Sasu. Mennään ylös.”
Eevee lähtee seuraamaan omistajaansa, kun tämä valuu laiskoin askelin kohti omaa huonettaan. Sasun mielestä Miu on tänään tavallistakin väsyttävämpi pentu.
Miu riisuu koulupukunsa ja vetää ylleen rennon T-paidan sekä lyhyet shortsit. Ulkona on helteistä, ja sekös lasta kismittää. Tyttö heittäytyy sängylleen makaamaan ja katsoo kattoa hetken, hänen päässään pyörii Shoutan voitonriemuinen ilme.
”Miksi sinun pitää olla niin heikko? Shoutan Growlithe oli tosi hyvä”, Miu marisee Eeveelleen tähän katsomatta.
Sasu heilauttaa korviaan, muttei moinen marina käy kylmäpäisen pokémonin tunteille. Uliskoon, jos ulisuttaa. Eevee tassuttaa kirjoituspöydän ääreen ja loikkii tuolin kautta pöydälle, josta se pystyy näkemään pihamaalle. Muutama Pidgey lentelee naapuruston taivaalla, joku vanha rouva kulkee Furret seuranaan – muita pokémoneja ei näy. Näkymä tältä ikkunalta on aina rauhallinen, kaunis ja seesteinen. Tämä on Lazuliten parhaita asuinalueita, ja sen havaitsee ennen kaikkea pysähtyneestä tylsyydestä.
Sekä Sasusta että Miusta tuntuu siltä, että aika vain lipuu eteenpäin.
Mitään ei koskaan tapahdu, kaikki on kuin ennalta kirjoitettua.
Elämä kulkee heidän lävitseen, vaikka he haluaisivat itse kulkea elämänsä läpi.
Samana iltana se kuitenkin tapahtuu, Miun tylsyyden kupla posahtaa julmasti ja täysin varoittamatta. Kun tyttö Eeveineen on hetken ennen iltapalaa vaellellut pihamaalla (Miu on koettanut saada Sasun hakemaan palloa, mutta Eevee ei ole oikein innostunut leikistä), hän tulee olohuoneeseen ja huomaa televisiossa pyörivät iltauutiset. Normaalisti Miun vanhemmat ovat niin varovaisia, että antavat tytön katsoa pelkkiä lastenohjelmia, mutta nyt kukaan ei ole vahtaamassa – olohuoneessa ovat vain Miu, Sasu sekä ruudussa monotonisesti uutisia lukeva nainen.
”Ruumiinavauksen tehneen lääkärin mukaan Tourmaline Cityn lapsivainaja on noin 9–11-vuotias. Tytön henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Ainoa erityinen tuntomerkki ruumissa oli hänen niskaansa hiusrajan alle poltettu numerosarja 013. Polttomerkki on kuitenkin ollut--”
Miun sydän tykyttää. Ruudussa näkyy valokuva tytön kasvoista, ja nuo kasvot… ne ovat hänen omansa. Tourmaline Cityssä on murhattu aivan hänen näköisensä lapsi.
Miu tasaa hengitystään. Hän kuuntelee, kun uutisankkuri kertoo, että tyttö löytyi silvottuna, raajatta. Sasu katsahtaa omistajaansa vähän huolissaan – kyllä Sasukin television kuvasta heti hoksasi, mikä on vikana. Miulla on ollut kaksoisolento. Siitä Eevee ei kuitenkaan tiedä, ovatko kaksoisolennot ihmisten parissa niin harvinaisia, että ne herättävät noin järkyttyneitä reaktioita. Vai raa’asta murhastako Miu kauhistui?
”Mi-minulla… minullakin on… täällä jotakin…”
Tyttö haroo niskavillojaan ylös, ylös. Mielenkiinnosta Sasu pomppaa sohvan selkänojalle ja katsoo tytön niskaa. 014.
”Sasu, mitä siellä on? Sama numero kuin uutisten tytöllä?! Vai jotain muuta?!”
”Kyse ei voi olla sattumasta”, Sasu tuumii, ”Miulla on oltava jokin yhteys murhattuun lapseen”.
Jotenkin Eevee aavistaa pahaa tästä kaikesta.
Televisio simahtaa mustaksi. Miun äiti on tullut keittiöstä huoneeseen, hänen kasvoillaan on jäinen ilme. Äiti kysyy, miksi ihmeessä Miu katsoo uutisia, niistähän tulee vain paha mieli. Ne eivät ole mitään lastenohjelmaa.
”Äiti”, Miu aloittaa edelleen järkytystä äänessään, ”onko minulla joskus ollut kaksoissisko?”
”Ei. Ei tietenkään.”
Miun äidin ääni on niin hyytävä ja välinpitämätön, ettei Miu ole melkein tunnistaa noita oman äitinsä sanoiksi. Ahdistus alkaa velloa aina vain kuohuvimpina aaltoina tytön mielessä, eikä hän voi tehdä muuta kuin paeta tilanteesta yläkertaan.
”Ei hemmetti… pitänee soittaa Eisukelle…” äiti ärähtää alkaen tonkia puhelintaan.
Eevee pinkaisee Miun perässä yläkertaan, sillä se on vähän huolissaan tytöstä. Vaikka tavallaan pokémonia olisi myös kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, mitä Miun vanhemmat juttelisivat puhelimitse.
Sasu ei oikein tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla kylpemisestä. Toisaalta Eevee kyllä tykkää olla puhtaampi, mutta toisaalta märkä turkki häiritsee sitä. Miu suihkuttaa lämmintä vettä Sasun turkkiin hajamielinen ilme kasvoillaan, vaahdotettu pokémonshampoo huuhtoutuu kohti viemäriä. Kylpyhuoneen ilma on kuumaa ja tunkkaista, joten Miu menee työntämään ikkunan auki. Lämmin höyry purkautuu viilenevään alkukesän iltaan.
”Veh, veh!”
Sasu pörhistelee turkkiaan kuivemmaksi, Miu upottautuu vaahtoiseen kylpyammeeseen. Tyttö ohjaa sormensa jälleen niskaansa ja koskettaa polttomerkkiä, häntä puistattaa. Sasu ei vain voi ymmärtää, miten tuo ihminen ei ole koko kymmenvuotiaan elämänsä aikana huomannut, että hänen niskaansa on poltettu numerosarja… ehkei sitä tunne mitenkään, ehkei hiusrajan alle tule koskaan katsottua?
”Se uutisten tyttö näytti ihan minulta”, Miu mutisee itsekseen.
Tytön kasvot valahtavat makealle tuoksuvan veden alle. Hän pidättää hengitystään ja antaa kuuman veden kipristellä poskipäitä.
Mikä tämä piinaava tunne on?
”Tachibana, Miu”, opettaja lukee listasta.
On todistustenjaon aika. Miu astelee luokan eteen ja vastaanottaa arvosanansa kaksin käsin. Sitten hän lipuu takaisin pulpetilleen, ja on seuraavan oppilaan vuoro hakea paperi. Hän kurkistaa arviointeja ja näkee juuri sen, mitä on odottanutkin: liikunnasta täysi 10, muut arvosanasta 6 arvosanaan 9. Keskinkertaista. Ja kun isä olisi niin halunnut nähdä, että tänä vuonna Miu nostaa kaikkien lukuaineiden arvosanat vähintäänkin kahdeksikkoon.
”Ei sillä ole väliä, mitä numeroita saan. Meikästä tulee pokémonmestari eikä mikään lammas!” Shouta selvittää kavereilleen luokan perällä.
Poikien juttuja kuunnellessaan Miu alkaa nojailla tylsistyneenä kämmeneensä. Hänen kasvoiltaan paistaa kateus ja ärsytys, mutta hän ei sano mitään. Eikä voi olla kuuntelematta.
”Tänä iltana mä ja Ossian lähdetään. Äiti on hommannut minulle sopivat vaatteet ja repun, ne on oikeasti aika coolit!”
Niin, niin, niin.
Shouta lähtee tänään suureen maailmaan, Miu pääsee kesällä korkeintaan mummilleen Margariteen.
Lapset saavat vielä jäätelöt ennen kesälaitumille kirmaamista. Miu on niin poissaoleva, ettei ole hakenut omaansa. Luokkahuone on lähes tyhjä, mutta Shouta on havainnut Miun olevan kovinkin ajatuksissaan. Hän astelee tytön pulpetin ääreen ja tökkää tuutilla Miuta poskeen.
”Tämä on sun”, Shouta virnistää, ”etkö muka tahdo sitä? Voin minäkin sen ottaa!”
Tyttö ottaa jäätelön pojalta ja alkaa avata kääreitä. Shouta vetää viereiseltä pulpetilta tuolin istahtaen Miuta vastapäätä.
”Kuule, näin eilen ihan sun näköisen tytön uutisissa”, blondi poika aloittaa.
Miu kohottaa vihertävänruskeat silmänsä pojan kasvoihin, pelko ja hämmennys loistelevat. Shouta kysyy, onko Miulla sukulaisia Tourmalinessa tai jotakin. Tai tietääkö Miu, onko joku hänen sukulaisensa murhattu viime aikoina.
”Olet ihan typerä”, Miu tuhahtaa ja astelee ulos luokasta.
Sinäpä sen sanoit, Miu. Tämä on järjetöntä.
Kirin-niminen Snubbull järsii omenaa pöydän päässä, muutoin ei kuulu kuin seinäkellon sekuntiviisarin tasainen tikitys. Miun vanhemmat, Eisuke ja Kokone, istuvat keittiön pöydän ääressä. Edessään heillä on kasa vanhoja asiakirjoja, jotka koskevat heidän tytärtään.
”En ymmärrä, miksi sellaista materiaalia on sallittua edes näyttää iltauutisissa”, Eisuke pudistelee päätään.
”Sanos muuta. Nyt tyttö on aivan hämmentynyt!”
Paperit ovat päällisin puolin tavallisia lapsen adoptoimiseen liittyviä asiakirjoja, mutta niissä on muutama erikoisempi kohta. Miu on tuote, hänet on ostettu biologiselta tutkimuskeskukselta. Miu ei ole ainutlaatuinen tyttö, hän on 14. kopio.
”Meidän on selitettävä asia hänelle, ennen kuin hän saa päähänsä jotakin vielä omituisempaa”, Eisuke toteaa kylmän rauhallisena.
Kirin viskaa omenanraadon lattialle, mistä Kokone poimii sen hitusen ärsyyntyneenä ja laittaa roskakoriin. Hiljaisuus palaa hetkeksi, sitten Kokone nyökkää. Heillä ei ole muita vaihtoehtoja.
”Nyt tapettu oli siis 013… edellinen oli 008? Kuka heidät oikein haluaa päiviltä?”
”Kokone-kulta, sehän on päivänselvää.”
Se kaikki tapahtui kovin nopeasti eikä se mennyt hyvin. Vanhemmat yrittivät puhua Miulle siitä, että hänet on adoptoitu, mutta Miu oli känkkäränkkätuulella eikä suostunut kuuntelemaan. Koko hänen pieni maailmansa oli romahtanut noiden sanojen myötä, eikä tyttö yllättäen tuntenut enää omaa itseään. Hän oli hukassa ja kaikki tuntui masentavalta ja merkityksettömältä. Miksi isi ja äiti tekivät niin? Jos Miu ei ole oikeasti heidän lapsensa, Miuhan on korvattavissa kenellä tahansa?! Jotakin sellaista nuori päähenkilömme kävi läpi päässään. Mutta tieto adoptiosta sai sentään eiliset iltauutiset katoamaan hänen mielenpäältään, mitä vanhemmat olivat toki toivoneetkin.
”Parempi, ettei hän ajattele asiaa.”
”Hän on vasta niin nuori, ei hän voi mitenkään käsittää.”
Kokone yritti puhua adoptioasiasta vielä toistamiseen tyttärelleen, mutta Miu lukittautui huoneeseensa ja kieltäytyi kuuntelemasta. Kokone jutteli oven takaa, Sasu makasi pöydällä, Miu oli käpertynyt täkkiinsä harjoittamaan angstista itsetutkiskelua. Lopulta äiti kuitenkin ymmärsi, ettei lapsi ole juuri nyt ollenkaan vastaanottavaisella tuulella, joten hän lausui vain hyvät yöt ja poistui alakertaan.
Huone on pimeä. Eevee on torkahtanut vakipaikalleen kirjoituspöydälle, mutta Miu ei nuku. Hän istuu peilin edessä ja koettaa nähdä niskaansa tässä kuitenkaan onnistumatta. Miu tuhahtaa ja hiippailee ulos huoneesta, kello on jo yli puolenyön, joten vanhemmat ovat varmasti jo nukkumassa. Ovi narahtaa ja valonoro Miun huoneesta syöksyy viivana mustaan käytävään.
”Eeev?” Sasu kohottaa päätään unisena.
”Nuku sinä vain, Sasu. Minun pitää tarkistaa yksi asia…”
Eevee laskee päänsä takaisin alas, mutta pitää silti silmänsä vielä avoinna. Pokémon katsoo, miten ruikku lapsi hipsuttaa käytävään. Ja sitten tulee taas ihanan hiljaista.
”Amber Cityn biologinen keskus”, Miu lukee, ”DNA-kartta 00731”.
Hän on käynyt varastamassa vanhempiensa lipastosta kasan häntä koskevia papereita. Hänet on adoptoitu parin kuukauden ikäisenä tähän Tachibanan perheeseen nimettömänä tyttönä, jota kutsuttiin vain koodinimellä 014-00731. Varsinaisissa lapsen adoptiota koskevissa asiakirjoissa häntä puhuteltiin jo nimellä Miu.
”Eveh!”
Sasu loikkaa alas pöydältä ja tulee katsomaan tekstejä. Eevee ei osaa lukea ihmisten kirjoitusta, joten sen huomion kiinnittää valokuva pikkuvauvasta, jolla on hieman ruskeaa tukkaa päälaella – tuo on varmaankin Miu kymmenen vuoden takaa.
”Vai pitivät he tätä minulta kaiken aikaa”, Miu pihisee äänessään sekä surua että vihaa.
Tyttö kerää paperit samaan kansioon, mistä oli ne ottanutkin, ja sujauttaa kansion sitten Plusle-reppuunsa. Hän laittaa sinne myös kukkaronsa, pyyhkeen, hammasharjan ja parit sukkia sekä pikkuhousuja.
”Sasu, me lähdemme Amber Cityyn!” tyttö julistaa päättäväisenä.
”Kuulostaa vaivaloiselta”, kuuluvat Eevee-raukan ajatukset.
Miu on vaihtanut päälleen ruudullisen mekon sekä mustat polviin yltävät leggingsit. Hän jättää tarkoituksella sekä kännykänsä että kotitalonsa avaimet pakkaamatta.
”He ovat valehtelijoita!” tyttö ajattelee adoptiovanhemmistaan.
Sasun mielestä lapsen pitäisi vähän kylmätä päätään ja ajatella järkevästi, mutta kuinka pokémon sen voisi tuoda esille? Hieman rasittuneena uros astelee ulos valkeaksi maalatusta omakotitalosta omistajansa perässä, ja heti tämän jälkeen tyttö asettaa oven kiinni. He lähtevät suunnistamaan Lazulite Cityn pimeään, viilenneeseen alkukesän yöhön.
”Isi on töissä tuolla”, Miu kertoo Sasulle.
Kaksikko on seisahtunut Lazulite Cityn yliopiston eteen. Opinahjon korkea, ikoniseksikin noussut kellotorni kohoaa korkeuksiin, rakennus seisoo yössä. Jostakin keskustasta päin kantautuu musiikkia, koska vanhemmat oppilaat juhlivat siellä kouluvuotensa päättymistä vähän Miun ikäluokkaa railakkaammin.
”Lähdetään kohti Neon Routea, meidän pitää päästä satamaan”, lapsi jatkaa yksinpuheluaan.
Sasu astelee tytön perässä. He kävelevät kapeaa kujaa pitkin, kerrostalon ylähuoneiston avoimesta ikkunasta kaikuu naisen äänekästä naurua. Eeveestä tuntuu siltä, että kaksikkoa vahdataan, eivätkä vahtaajat suinkaan ole noissa korkeissa taloissa asuvat ihmisolennot.
Äkäinen kolahdus.
Kadulla pönöttänyt metallinen roskakori on kaatunut. Se kierii asfalttia pitkin, kunnes törmää tiilisen talon seinään. Miu näyttää vähän pelästyneeltä, hermostuneeltakin. Hän pyytää Sasua pysymään lähellä, Eevee kuulostelee ympäristöä korvat höröllä.
”Htyyy…”
Sivukujalta astelee raihnaisen näköinen, huuliaan lipova Mightyena. Sitten toinen ja kolmas. Kylkikuut paistavat nälkiintyneiden hyeenojen nahan ja heikkolaatuisen turkin läpi inhottavasti, niiden katse on nauliintunut – ei, ei Miuun – Sasuun. Ne aikovat syödä Sasun.
”Veh!” Sasu haukahtaa Miulle napakasti pinkaisten sitten juoksuun.
”Äääää, älä jätä minua yksin!!”
He eivät ehdi kauan juosta, kun vastaan astelee jälleen uusi Mightyena, tällä yksilöllä on myös jaloissa pyöriviä Poochyenoita, jotka näyttävät ihan yhtä nälkäisiltä.
”Me ollaan umpikujassa”, Miu puree huultaan koettaen raukkamaisesti pysytellä Eeveensä takana.
Sasu yrittää puhua katujen asukeille järkeä, mutta saa vastaukseksi vain ivallista naurua ja pilkkaamista lemmikkipokémonin statuksestaan.
”Minä otan ensimmäisen palan”, naaraspuolinen Mightyena naurahtaa ja hyppää kohti kaksikkoamme.
”Mirre, Night Slash!”
Sulavaliikkeinen Liepard hyppää Miun ja Sasun eteen, pelästyttää katujen heikommat pokémonit tiehensä… miksi?
Vanhahko nainen on pelastanut Miun ja Sasun. Hänen Mirre-Liepardinsa on niin paljon koulutetumpi, että Mightyenat häipyivät saman tien käpälämäkeen. Nyt Miu on seurannut tätä mummelia ja istuu nyt pöydän ääressä höyryävä teekuppi edessään.
”Eikös ole aivan liian myöhä sinun ikäisellesi tytölle liikkua yksin ulkosalla?” nainen horisee voidellessaan Miulle voileipää.
Miuta hävettää. Hän puristaa polviaan itseään vasten katse matalalla, Sasu vain istuu penkinreunalla mitäänsanomaton ilme naamallaan. Eevee tarkastelee asunnossa lymyileviä pokémoneja: Liepardin lisäksi Eevee havaitsee ainakin sohvalla nukkuvat Skittyn ja Puruglyn.
”Jää toki yöksi, on jo myöhä”, mummeli hymyilee laskien leivän Miun eteen, ”minä olen Hina”.
Miu nyökkää ja haukkaa leipää, se on ihan kelvollisen makuista.
Hina on kiinnostunut siitä, minne Miu on oikein matkalla. Rouvan silmät laajenevat, kun Miu kertoo hänen kohteensa olevan Amber Cityn biologinen keskus.
”Tiedätkö siitä jotakin?” Miu niiskaisee havaittuaan naisen ilmeen.
”Äh, en. Eräs kollegani työvuosiltani työskentelee siellä, siinä kaikki.”
Miu nostaa Plusle-reppunsa lattialta ja kaivaa sieltä esille kansion, jonka aiemmin varasti vanhempiensa kätköistä. Hän pyytää Hinaa vilkaisemaan papereita. Nainen epäröi hetken, mutta ottaa paperit lapselta ja alkaa silmäillä niitä.
”Sinä siis onnistuit, Ichijou…” Hina miettii.
Kun Hina oli maininnut kollegastaan, näppärä Miu oli osannut ynnätä yksi ja kaksi – Hina on työskennellyt alalla, Hina voisi osata selittää näitä asioita hänelle. Nyt lapsi tuijottaa vaativasti papereihin perehtyvää vanhaa naista.
”Jos tuijotat noin, minä ihan hermostun!” Hina naurahtaa laskien laput pöytään.
Miu kerää kaiken vaivihkaa takaisin reppuunsa, mutta hänen koko olemuksensa vaatii vastauksia.
”Minä näin uutiset, Hina-täti. Sen Tourmalinessa tapetun tytön kasvot.”
”Niin”, Hina huokaisee hörpäten teetään, ”hänellä on todennäköisesti samat geenit kuin sinulla. Hän oli 013-00731.
Tieto luonnollisesti järkytti Miuta, mutta Hina ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin raottaa totuuden verhoa. Miu on rakennettu DNA-kartan 00731 näytteestä Amber Cityn biologisessa keskuksessa, ja Miun niskaan poltetusta numerosta päätellen hän on 14. kappale. Miu on jonkun toisen henkilön halpa kopio, jonka hänen itsekkäät vanhempansa ostivat omaksi lapsekseen omia, itsekkäitä tarpeitaan varten. Miu ei ole ainutlaatuinen, hänet voidaan milloin tahansa korvata.
”Oletpa sinä kiltti poika”, Hina letkauttaa Sasulle, joka valvoo Miun vuoteen äärellä.
Rasittunut lapsi on nukkunut jo tunteroisen, mutta Hina valvoo. Ja Sasu myös. Hina on asettanut lukulasit nenälleen, hän käy vielä läpi adoptiopapereita sekä biologiselta tutkimuskeskukselta saatua tuoteraporttia.
”Vai että 15 vuoden takuu”, Hina naurahtaa kylmästi, ”he varmaan toimittavat uuden Miun hänen vanhemmilleen pian, jos Miu karkasi lopullisesti kotoaan”.
Hina paijaa hellin käsin Sasun ruskeaa turkkia. Mummeli kehottaa Eeveetä pitämään ihmislapsesta hyvää huolta.
”Tällaista elämäntarinaa ei olisi koskaan saanut syntyä, Ichijou. Etkö sinä ymmärrä, että kun kerran luot ajattelevan ja tuntevan elämän, sinulla ei ole oikeutta enää kohdella sitä miten tahdot?”
”Huomenta, äiti!”
”Oletpa sinä aikaisin ylhäällä, Miu!” Kokone haukottelee istahtaen keittiön pöydän ääreen.
”Siitä eilisestä… ei enää puhuta siitä. Me ollaan ihan yhtä paljon perhe, vaikka minut onkin adoptoitu, eikö?”
”Tietenkin!”
Kokone halaa tytärtään. Tytärtään, joka ei ole enää 014, vaan hänen hiustensa alle niskaan on poltettu numerosarja 015.
”Miu, minä otan sinun paikkasi, kun se ei sinulle kerran kelpaa.”
Joko sinä kadut, Miu? Vastaa, Miu!!
Kommentti: Haluan syventää klooniteemaa, kun se oli Minori-saagassa niin pinnallisella tasolla. Miu on vitun tyhmä ja hemmoteltu, she will regret everything. Her very existence.
Kommentit